Poikani katsoi minua tänään juhannusaattona aamulla silmiini ja vakuutti pärjäävänsä. Halasi ja sanoi, että :”Älä huolehdi.”

Nosti rinkan selkäänsä ja otti repun käteensä. Sanoi heipat isälleen ja lähti ulos. Siellä kaverit odottivat autossa.

Varhainen juhannusaatto hiljeni minulle. Siitäkin huolimatta, että pihapiirin lintujen konsertti oli korvia huumaava ja aamun ilmassa väreili lähestyvän kauniin kesäpäivän tuntu.

Tämä juhannus on minulle erilainen – taas kerran. Nyt poikani kokeilee siipiään uudella tavalla. Kavereineen menevät Hollantiin festareille. Kaikki ovat kunnon poikia, mutta siitä huolimatta mielessäni on pelko ja huoli. Äitinä sitä haluaa lastensa kasvavan ulos pesästä ja pärjäävän omillaan, mutta kuitenkin tällaiset ”äkkilähdöt” saavat sydämen sekoamaan.

 

Tyttäreni on puolisonsa kanssa mökillämme. Hän lähestyy vähitellen (siis pikkuhiljaa...aika menee siivillä) jos ei nyt keski-ikää, niin ainakin varhaista sellaista. Hänen tapansa toimia oman elämänsä haltuunottajana muuttuu pikkuhiljaa yhä vahvemmaksi. Äitinä saan häneltä usein tukea ja turvaa naisten elämään kuuluvissa asioissa. Kuuntelen hänen ohjeitaan ja viisaita ajatuksiaan mielelläni. Olen kiitollinen siitä, että saan häneltä ohjeita ja tukea silloin, kun sitä tarvitsen. Ikääntyessäni tiedän sen, että tarvitsen sitä aina ehkä enemmän. Ja olen sitä jo saanutkin.

 

Edellisestä kirjoituksestani onkin pitkä aika. Suunnittelin tuolloin rinnankorjausleikkaukseen menoa. Nyt se toimenpide on sitten ohi. Tässä olen vähitellen toipunut tästä toimenpiteestä samalla kesää odotellen. Itse leikkaus toimenpiteenä yleensäkin on varsin iso, ja täytyy olla kärsivällinen paranemisen suhteen. Vähitellen kuitenkin huomaan edistymistä ja alan jopa nauttia ”uusista rinnoistani” uudella tavalla. Uusia rintaliivejä tekee niin mieli! On ehkä vähän luonnollisempi olotila nyt. Vaikkakin omat alkuperäiset rintani olisivat olleet minulle ne mieluisimmat. Tyttärestäni oli iso apu ja tuki tämän ”projektin” aikana. Nyt saan olla hyvillä mielin tästä eteenpäin. Kiitokset myös Helenalle ja kaikille muille, jotka ovat olleet mukana tsemppaamassa.

 

Onhan se hyvä, että nykyään saa uusia osia kehoonsa jossain määrin. Kaikkea ei kuitenkaan voi korvata. Ei muistoja eikä kosketuksia. Pienten lasteni pulleiden käsivarsien ojentuessa äitinsä syliin. Heidän sanoessaan ensimmäisen kerran: ”Äiti.”

Aika kuluu kuin siivillä.

Toissayönä keitin paikallista perinneruokaa pihamme grillimökissä. ”Juhannusheran” hiljaa poreillessa suuressa kattilassa kuuntelin samalla yöradiota ja nautin täysikuun luomasta tunnelmasta. Kello oli noin kaksi aamuyöllä, kun hera oli valmista. Mieheni lähti ensiannoksen tätä herkkkua maisteltuaan pelloille ruiskutuksia tekemään. Oli tyyntä ja sen vuoksi sää oli viljapeltojen ruskutuksille sopiva. Tällainen työ on tehtävä silloin, kun on sen aika ja on hyvä sää. Nyt voi sitten rauhoittua juhannuksen viettoon siltäkin osin.

Keittämisen lomassa ajatukseni olivat mukana Helin perheen reissussa. Toivottavasti siellä on kaikki hyvin. Enkelten siipien suojelusta ja kannattelua heille. Helin elämä ei ole ollut helppoa, kuten ei ehkä Toninkaan. Nyt suon heille perheineen oikein ihanaa tulevaisuutta uusien ihanien ihmissuhteiden löydyttyä!

Eilen jouduin käyttämään koiraani eläinlääkärillä. Onneksi sain mukaani ihanan nuoren kaveriksi, ja niinpä meillä meni mukavasti keskipäivä. Takatassun pieni murtuma vie aikaa parantuakseen. Oona-koira on perheellemme rakas, eikä sitä voi korvata millään toisella koiralla. 


 

P.s. Elämä kuluu kuin siivillä. Tämä sanonta on monimerkityksellinen ainakin minulle. Joskus on täytynyt pysähtyä ja huomata, että hetki on jollain tapaa tavallista suurempi tai muuten arjesta poikkeava. Toisinaan taas elän kiireen keskellä ja tuntuu siltä, eikä aika ei tahdo riittää.

Ihmisen elämä on ehkä vähän niin kuin tässä pihalla kiertelevän haarapääskysen lentoa: välillä voi istahtaa tuohon talon katolla olevan antennin päälle ja laulaa luritella kaikessa rauhassa. Sitten taas täytyy ottaa pikakiitoa hyönteisen perässä. Poikaset tarvitsevat ruokaa.

Äitiäni kävin katsomassa hänen viimeisinä elinvuosinaan kaiken muun ”ruuhkan” keskellä. Siellä istahdin. Juttelimme niitä näitä. Tarvitsin hänen siipiensä suojelua. Siipien suojelua tarvitsee jokainen meistä.

Usein muistelen äitiäni ja isääni. Tänäkään juhannuksena en voi vihtoa juhannussaunassa isäni tekemällä vastalla. Toivon kuitenkin, että omat siipeni kantaisivat vielä pitkään. Kuuntelen lintujen laulua pihapiirissämme ja luotan lasteni siipien kantavan. Nautin myöhemmin illalla ja yöllä juhannukseen laskeutuvan aattoyön täysikuusta.

Rauhallista ja turvallista juhannusta kaikille Eino Leinon Nocturne-runon sanoin:


 

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.