”Hyvähän siitä tuli.”

Edellinen lause on iskostunut mieleeni eräästä pienestä kohtalotoverini kertomuksesta. Ollaan saunan lauteilla ja mies silittää vaimoansa sekä käsin että sanoin. Leikkausarpi on hyvin kaunis.

Tänään sain itseeni jostain kumman syystä silitysenergiaa. Viime viikolla järjestelin innokkaana vaatekaappiani ja totesin sen, minkä jo tiesinkin: olen laiska silittämään. Niinpä kokosin kaikki silittämistä vaativat vaatekappaleeni niin näkösälle, että ne suorastaan huutavat minulle joka hetki ohi kulkiessani: ”Silitä meidät!” Tänään en enää voinut kiertää kyseistä vaatepinoa, vaan tartuin tarmokkaasti silityslautaan ja -rautaan ja aloitin silittämisen. Mistä se johtuu, että meillä on ennakkoluuloja jotain asioita kohtaan? Alkuun päästessäni huomasin, että tässä askareessa jos missään aivot lepäävät ja silminnähtävää tulosta syntyy ihan kevyesti. Eikä käsikään kipeytynyt. Nyt ovat vaatteet sievästi omilla paikoillaan. On mukavaa aamulla etsiä itselleen päivään sopiva vaateparsi.

 

Helin kanssa soittelimme eilen illalla. Hän on melko ison perheen äiti ja mielestäni hyvin ansioitunut äitinä. Pelkällä silittämisellä lapset eivät kuitenkaan ole maailmaan valmiita. Tarvitaan jotain muutakin. Ja se jokin on meille kaikille äideille tuttua: vaikeaa arjen ongelmien käsittelemistä, joskus itkua, anteeksiantoa ja ennen kaikkea äidin roolissa pysymistä jota asiaa ei voi selittää kukaan. Se rooli vain elää tilanteiden mukaan.  Ja sehän se vaikeaa onkin. Äidin rooli on aivan kuin nuoralla tanssia tai joskus peräti miekkailua.  Pysy äitinä, pysy vaimona, pysy kuosissa, pidä tilanne hallussa, älä anna periksi, anna anteeksi. Kasvata rakkaudella. Siihen rakastamiseen kuuluu myös rajat, neuvot ja ohjeet. Toive siitä, että lapsi viimeistään aikuisena ymmärtää ja muistaa äidin ja isän antamat ohjeet. Minunkin mielessäni ovat isäni antamat ohjeet. Esimerkiksi: ”Kyllä sinä sitten aikuisena ymmärrät, kuinka tärkeää on osata tehdä työtä!”  Ja niin edelleen.

Lapset tarvitsevat sekä silittämistä että selittämistä.

Viime yönä nukuin huonosti. Heräsin puolenyön jälkeen, enkä saanut oikein unta. Lopulta nukuin koko yön huonosti. Se on se äidinvaisto.  Poikani on kotoa poissa ja työelämään tutustumisjaksolla (=TET-jakso) kaukana kotoa. Kunhan saan hänet kotiimme, haluaisin silittää häntä samalla tavoin, kun silitin häntä hänen ollessaan pieni. Hänellä oli jossain vaiheessa kasvukipuja. Silloinkin silitin hänen jalkojaan iltaisin hänen sängyssään. Se auttoi uneen pääsyssä. Joskus piti keskellä yötäkin mennä silittämään ja hieromaan jalkoja.  Kerroin hänelle, että ne kivut eivät ole vaarallisia, ne johtuvat kasvamisesta. Ja onhan hän kasvanutkin. Olen ylpeä pojastani. Kaikki äidit ovat ylpeitä pojistaan, luulen. Tyttöjä yhtään vähättelemättä.

Sekä äidilläni että minulla on vain yksi poika. Äitini rakkaus ainoaan poikaansa oli aivan erilaista. Me tytöt olimme usein mustasukkaisia siitä, kun pikkuveli sai enemmän silityksiä ja syliä kuin me. Siltä se ainakin tuntui. Nyt aikuisena en oikein osaa määritellä asiaa tarkemmin. Ehkä pikkuveli osasi hakeutua helpommin äitimme syliin, olihan hän meitä pienempi. Oma poikani on jotenkin samassa tilanteessa. Nyt jo isoksi kasvanut komea nuorukainen, josta kuka tahansa äiti voisi olla ylpeä. Niin kuin äitinikin oli pikkuveljestämme.

Entäpä oma tyttäreni? Hän on jo aikuinen ja saanut toivottavasti sekä äidin että isän rakkautta. Mutta se rakkauden määrä, jota ensimmäinen mieheni ja tyttäreni isä osoitti omalle ja ainoalle lapselleen, on aivan käsittämätöntä. Hannu silitteli tyttäremme tietä aikuisuutta varten niillä voimilla, jotka hänellä olivat enää käytettävissään. Ne voimat olivat kuitenkin valtaisat. Kiitos siitä.

Itsekin olin ehkä isän tyttö. Olen perinyt häneltä paljon samoja ominaisuuksia. Hoidin kuitenkin äitiäni rakkaudella loppuun asti. Sain paljon kummaltakin.  Kaikki ei ollut silittämistä vaan tarvittiin myös ojentamista.  Mikähän minustakin olisi tullut, jos minulle ei olisi niin sanotusti taottu ”järkeä päähän”? Tällainen jääräpää kun olen joskus vieläkin…

P.S. Tällä haavaa viimeinen käynti ”Ihmemaassa” oli eilen. Lääkäri oli aivan ihana. Hän sanoi, että jos nyt olisi sitten se viimeinen käynti täällä. Olet ollut hyvässä kunnossa koko hoitojen ajan, ja se johtuu osaksi paljolti sinun hyvästä kunnostasi. Olet voinut hyvin koko ajan. Hänen sanansa silittivät sieluani suunnattoman paljon! Kyllä se kesä vielä koittaa, kuten monta muutakin kesää.

Olen menettänyt yhden rinnan, mutta saanut tilalle paljon muuta: huomaan, että minulla on ystäviä, rakkaita omaisia ja vertaistukea. Lapseni ovat tukeneet minua, samoin kuin mieheni. Elämä on tällaista: paljon se ottaa, mutta paljon se antaa.