Päivä vain kerrallaan. Viikonloppu mökillä tuntui taivaalliselta. En edes muistanut olevani "sairas". Luonnon lähellä oleminen saa oman itsensä tuntemaan niin pieneksi. Tähtitaivas oli aivan upea! Muuten maa nukkui lumen alla, eikä yksinäisen korpin ääntely rikkonut hiljaisuutta.
Viime yönä mietin sitä, miten läheiseni jaksavat. Pojallamme on edessä opiskelut ja oman elämän perustaminen sitten aikanaan. Rukoilen ja toivon, että hän löytää paikkansa elämässä. Elämä kun vaatii ponnisteluja meiltä kaikilta. Herkkyyttä nähdä ja löytää oikea tie.

Tähän sopiikin runo kirjasta, jonka sain Anitalta:

Katso rohkeasti
kivun syvyyteen.
Luota, vaikket näe,
suureen hyvyyteen,

siihen joka yltää
pimeänkin taa,
siihen joka jaksaa
aina rakastaa.

Katso rohkeasti
peiliin elämän,
katso vaikka näet
surun synkimmän.

Kaiken halki kuulet
kutsun hiljaisen.
Joku edelläsi
ottaa askelen.
                                         Anna-Mari Kaskinen: Lepoa ja voimaa.

Voiko tuota tuon paremmin sanoa?

P.s. Kävin aamulla terveyskeskuksessa. Nestettä otettiin pois 152 ml, viime perjantaina jopa 175 ml. Menen keskiviikkona uudestaan. Tänään menen vielä iltasella salille kokeilemaan uutta ohjelmaa. Siivosin aamupäivästä, kun oli niin hyvä olo, kun nestettä oli poistettu. Odotan innolla vierasta torstaiaamusta. Torstaina onkin monenlaista ohjelmaa: menen vielä illalla konserttiin, ja olen siinä konsertissa jo unessa ollut ainakin pari kertaa.
Postia odottelen....OYS kutsuu piakkoin. Huh.