Parhaimmat asiat ovat yksinkertaisia. Kuluneella viikolla olen saanut kokea ”vapaata irrottelua” hyvässä seurassa. Näihin hetkiin ei ole tarvittu rekvisiittaa, etukäteisvalmisteluja tai turhaa pönötystä. Yksinkertaisesti vain aikaa ja keskusteluja.

Puolisoni kanssa olemme touhunneet ihan tavallisia arkisia juttuja ja tietysti viettäneet yhteistä aikaa. Sädehoitojakson jälkeen olen nyt vapaa kaikista päivittäisistä hoitoihin menemisistä. Nyt tajuan, kuinka pitkiä tällaiset hoitoprosessit voivat olla! Itse koen, että olen ollut sekä fyysisesti että psyykkisesti rankassa pyörityksessä yhdeksän kuukautta. Tällainen prosessi on tavallinen kaltaisilleni kohtalotovereille, mutta sitä en osaa sanoa, miten sen jokainen kokee. Varmaan jokainen omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan käsin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna minä olen voinut hyvin. Toki masennushetkiäkin on ollut (ja tulee vielä olemaankin), mutta en ole antanut niille valtaa. Noista hetkistä olen päässyt irti lähimmäisteni avulla. Onneksi on aina ilmaantunut sopivalla hetkellä joku, joka on tarttunut käteeni ja vetänyt minut valoon.

Tyttäreni Elina on ollut yksi tärkeimmistä (ilman kyyneleitä en voi tätä kirjoittaa). Hän on oman työnsä ohella ”hoitanut” minuakin läpi talven, kevään ja kesän. Voin tuskin kuvitella, miten hän koki omien häidensä jälkeiset viikot. Kävihän nimittäin niin, että juuri heidän hääpäivänsä jälkeisenä iltana huomasin kyhmyn rinnassani.

Tyttäreni rohkea ja kypsä suhtautuminen sairauteeni on ollut jotain mittaamattoman arvokasta. Ymmärrän sen huolen, mikä Elinalla on varmasti ollut: isä on kuollut ja nyt äitikin sairastui. Yhdessä olemme kuitenkin löytäneet väylän, jonka avulla menemme eteenpäin. Se on yksinkertainen: avoimuus ja rakkaus.

Vanhemmat sisareni olivat huolissaan pikkusiskostaan. Masennuksen hetkinä ja ihan jokaisessa arjen hetkessä minua kannattelivat siskojen ja veljien näkymättömät kädet. Puhelinsoitot, vierailut ja käytännön auttamiset ovat olleet sellaisia aarteita, että niitä ei voi rahassa mitata. Yksinkertaisia rakkauden osoituksia ”vain”, mutta juuri sen vuoksi parhaimpia.

Kaikki yhteydenpito, viestit ja käytännön tuki läheisiltä, työkavereilta ja ystäviltä ovat olleet minulle tärkeitä. Mitään niistä en unohda. Jokaista hetkeä muistelen yksi kerrallaan.

                           

P.S. Asia on nyt yksinkertaisesti niin, että aurinko paistaa, elämä hymyilee ja edessä on vielä vaikka mitä. Ihania pieniä asioita. Pieniä arkisia juttuja. Ei monimutkaisia, vaan ihan tavallisia. Yksinkertaisia.

Lähimmäisten lähellä olemista. Rakkautta. Huolenpitoa ja yhteistä aikaa (kaiken kiireen keskelläkin).

P.S. P.S. Kiitokset vielä Hempalle loistavasta ateriasta, jonka hän tarjosi viime sunnuntaina mökillään. Me naiset saimme mennä valmiiseen pöytään.