Kulunut viikko on ollut todella kiireinen. Olen hoidattanut itseäni, minulla on käynyt vieraita, olen pitänyt luennon ja siis todella joka päivä on ollut täynnä tapahtumia.

Keskiviikkona Sinikka tuli luokseni. Hän on mukana jossain ”Voimaannuttavan valokuvauksen” kurssilla (meniköhän tämä nyt oikein?). Sain olla hänen kuvattavanaan. Olin heti mukana täysillä. Esitin itseäni tässä tilanteessa. Eli mitä teen, kun heikottaa, mitä teen kun on hyvä olo ja niin edelleen. Odotan jännittyneenä, mitähän Sinikka saa kuvista aikaiseksi. Hän tulee vielä uudemmin, kun kevät on edennyt niin, että voimme mennä metsään.

Sinikka oli jo lähdössä, kun naapurin Marja tuli. Kaikki tunsivat toisensa, joten puhetta riitti. Sinikka lähti kuitenkin sitten ajelemaan kotiinsa. Marja toi piimäkakkua ja täytyihän sitä sitten keittää teet. Meillä oli molemmilla päivän kahvikiintiö jo täysi. Marjan kanssa ei tarvitse olla hiljaa. Ihmettelimme elämän kulkua. Jotkin asiat ovat raskaita ja niiden kanssa on vain opittava elämään. Taisipa siinä kyynelkin tirahtaa.

Minä niin nautin siitä, että voi keskustella syvällisesti. Jaettu tunne vapauttaa ja helpottaa. Oli se sitten iloa tai surua tai niin kuin elämä yleensä – kaikkea siltä väliltä ja kumpaakin ääripäätä.

Torstaina kävin pitämässä erään luennon sairaanhoitajille. Olipa mukava pitkästä aikaa olla oppilaitoksella. Tapasin siellä tuttuja ja jäinpä tietenkin suustani kiinni.

Viikko on siis jotenkin johdattanut minua tämän päivän tapahtumiin. Hyvä ystäväni on sairastunut vakavasti. Soitin hänelle, ja sain helpotuksekseni kuulla, että siitä paranee. Kävin katsomassa erästä mummoihmistä, joka on minun ”varamummoni”. Hän ilahtui tapaamisestani. Hänen katseessaan näkyy pitkä elämä, mutta myös yksinäisyys. Lupasin taas piipahtaa hänen luonaan.

Kolmas uutinen ei sitten ollutkaan niin lohduttava…

Ajatukseni ovat ristiriitaiset: olen toisaalta onnellinen siitä, että minulla on asiat hyvin. Kiitollinen.  Samalla ajattelen niitä, jotka elävät surun keskellä.

En löydä sanoja.

 

VIIMEINEN KEVÄT                                 (Aarne Jokela)

 

Jatkuvan tahtoisin päivän tään,
päivän niin lämpöisen.
Katseellas poistit sä roudan, jään,
kylmää nyt tunne en.

Ja siksi vielä nuo linnut laulavat näin,
vielä kun luonasi oon.
Vielä tuo kukka pälvestä päin
katselee aurinkoon.

Mut aivan kohta sä lähdet kuitenkin pois,
löydä sua viereltäin en.
Kohta ei laulu lintujen sois,
on kevät viimeinen.

Päättyvä päivä on kauneinkin,
ollut näin aina on.
Onneain jatkaa jos tahtoisin,
työ on se mahdoton.

Vain hetken vielä nuo linnut laulavat näin,
hetken vain luonasi oon.
Hetken vain kukka pälvestä päin
katselee aurinkoon.

Ja aivan kohta sä lähdet kuitenkin pois,
löydä sua viereltäin en.
Kohta ei laulu lintujen sois,
on kevät viimeinen.

 

P.s. olen saanut taas olla ihmeen hyvävointinen. En voi kylliksi kiittää.