Tänään kaupassa mehuhyllyjen välissä oli vanhempi pariskunta mukanaan pieni poika. Nainen kysyi pojalta: ”Haluatko tätä omenamehua, mummulla kyllä on sitä kotonakin?” Poika vastasi: ”Ei tarvi.” Isoisä ostoskärryineen seurasi mummun ja lapsenlapsen ostospuuhia.

 

Hellyttävän näköistä.

 

Samalla kuitenkin ajattelin, että poika oli vähän surullisen oloinen. Olikohan äitiä ja/tai isää ikävä?

Vaikka isovanhemmat ovatkin ihania olemassa, heilläkin on omat erilaiset puuhansa, jos niitä vertaa lapsen omaan perheeseen. Lapsenlapselle on varmasti jännittävää vierailla mummulassa ja kokea erilaista yhdessäoloa. Se samalla myös kasvattaa lasta tulevaisuutta varten.

 

Työkaverini totesi tässä taannoin, että kun hän oli ollut synnyttämässä, oli lääkäri tehnyt merkinnän ” iso isä”. No, se on totta, mutta kuinka ollakaan asia oli muuttunut jossain kirjaamisvaiheessa ”isoisäksi”.  Yhdyssanavirhe oli keikauttanut asian ihan toiseksi. Olipa isä sitten iso tai pieni, niin lapselle hän on juuri se oma isä. Vaikkakin lääkärin mielestä isompi kuin ”tavallisen kokoiset” isät.

 

Minunkin isäni oli aika iso mieheksi. Hän oli muutenkin erilainen kuin muut: uskalsi olla oma itsensä. Isäni hyväksyi toisaalta myös muita erilaisia ihmisiä. Meillä vieraili paljon erilaista väkeä. Noihin aikoihin yleensäkin vierailtiin paljon. Isänä hän ei pakottanut meitä mihinkään erityiseen muottiin. Käytöstavat olivat yksi sellainen asia, joihin hän kiinnitti huomiota ja yritti opettaa niitä meille.

Olisipa kiva nyt kysyä isältä, miten hän arvioisi meitä  ja meidän persoonallisuuttamme. Minusta kun tuntuu, että me sisarukset olemme kaikki erilaisia ja omia persooniamme omalla erilaisella tavallamme. Minun lapsenikin ovat kumpikin omia itseään. Olisikohan hyvä ajatus joskus äiteinä ja isinä meidän antaa jonkinlaista palautetta lapsillemme heidän ominaisuuksistaan/erilaisuuksistaan ja nimenomaan positiivisella tavalla? Vaikkapa joululahjapaketin oheen liitettynä?

 

Erilaisuuden sietäminen on toisille helpompaa. Kavahdamme joskus uusia asioita, pelkäämme kohdata jonkun ihmisen, jonka elämään on tullut vaikkapa vaikea sairaus tai avioero. Kieltämättä me jokainen joudumme opettelemaan myös omassa elämässämme erilaisuutta. Ryppyjä tulee, hiukset harmaantuvat tai sitten muisti alkaa pätkiä. Muutun koko elämäni aikana pikku hiljaa tai yhtäkkiä. Minusta ainakin tuntuu, että olen monessa suhteessa erilainen kuin joku toinen ikäiseni. Elämänkokemukset ja kaikki minun ominaisuuteni tekevät minusta erilaisen.

 

Onko tavallisia ihmisiä sitten ollenkaan olemassa? Tätä on hyvä pohtia. Onko helpompaa verrata itseään ”tavalliseksi tallaajaksi”? Olen viime aikoina saanut tutustua uusiin ihmisiin ja heistä kaikki ovat erilaisia. Olimme mieheni kanssa rintasyöpää sairastavien työelämässä olevien parikurssilla marraskuun alussa. Siellä oli meitä sairauden kokeneita puolisoineen. Mielestäni me kaikki sairauden kokeneet olimme hyvin erilaisia ihmisinä. Miksi sairaus sitten tulee? Onko syynä ympäristön myrkyt vai mikä?

 

Parisuhteessa erilaisuus voi olla joko kantava voima tai erottava tekijä. Tiedä häntä. Hyvässä parisuhteessa erilaisuus täytyisi kuitenkin olla hyväksyttävä asia ja paremminkin rikkaus. Toista ei voi muokata haluamaansa muottiin, vaikka kuinka tahtoisi. Onko kenelläkään edes oikeutta alkaa muuttamaan toista joksikin muuksi? Meistä kun kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen. Meillä jokaisella täytyy olla oikeus elää sellaista elämää, jota toivomme.

 

P.S. Rintani olivat ”eriparia” aikoinaan (tämä on hyvin yleistä naisilla). Muistan sen hyvin.  Kuinka ihanaa olisikaan omistaa se toinenkin rinta. Vaikka se olikin  eriparia. Hieman pienempi kuin toinen, mutta silti minulle rakas.

Erilaisuus on rikkautta. Minulla on erilaisia ystäviä, sukulaisia ja työkavereita. Jokaisen erilaisuus tekee heistä juuri sen, mitä he ovat: ainutkertaisia ihmisiä. Poikkeama tai vajavaisuus tekee meistä täydellisen. Tavallisuus on ohutta ja sisältää puutteita.