Sairaus auttaa näkemään asioita paremmin, syvemmin ja opettaa karsimaan elämästä pois turhaa, paljon turhaa. Sairastuminen opettaa myös sen, että on aikaa itselle, mutta aikaa ei ole sille, että miettisi, miksi juuri minä, sillä siihen ei löydy vastausta. Tämän asian kun opettelee, säästyy itsesääliltä ja katkeruudelta, joiden läsnäolo voi musertaa sinut tehokkaammin kuin sairautesi. Viime viikot olen opetellut näitä asioita. Onko se ollut helppoa? Ei, mutta joka päivä käyn läpi erilaisia tunneskaaloja, joiden vuoksi seuraava päivä on taas erilainen. Nyt huomaan, että arjen sujuminen olisi tärkeää. Pienikin vastoinkäyminen tässä tilanteessa voi siitä huolimatta masentaa, sillä kaikki voimavarat on suunnattu omaan selviytymiseen. Eilen en kerta kaikkiaan ymmärtänyt sitä, että miksi perheen miehet eivät tiedä, missä on siivousvälineet? Tämä oli viimeinen pisara. Vaikka sairaus todella auttaa huomaamaan turhat asiat, niin tietenkin olettaa, että jokin pieni ele tai apu on tässä tilanteessa suorastaan toisten velvollisuus, sillä toisaalta niistä pienistä asioista voi tulla hyvä mieli. En aina jaksa olla pirteä, vaikka itsekin haluaisin. Onhan minulla lupa olla "heikko ja avuton"? Kaikki voimavarani keskittyvät omaan jaksamiseeni. Siitä johtuen en ole saanut blogiini tekstiä moniin aikoihin.

Dreeni oli minulla viikon ja se poistettiin maanantaina 17.12. Sen jälkeen on ollut vähän enemmän kipuja leikkausalueella, ja eilen illalla tunnustelin usein alueelle kertyvää nestemäärää. Nyt aamulla sitä ei tunnu olevan niin paljon. Voi olla, että illalla totuus selviää, ja joudun sitten käymään päivystyksessä otattamassa sitä pois. Muuten olen yrittänyt tehdä fysioterapeutin antamia liikkeitä käden kanssa. Vielä ei ainakaan oikea käsi ole turvonnut. Toivottavasti ei tule turpoamaankaan myöhemminkään, ainakaan kovin usein. Minun on määrä mennä sairaanhoitajan tarkastusvastaanotolle 31.12.2012. On sekin vuoden loppuhuipentuma.

 

P.s. nyt huomasin ajattelevani, että fb on ainakin puolillaan narsisteja, jotka kehuvat itseään, kodin sisustustaan, tekemisiään, urheilusuorituksiaan, lapsiaan jne. Muutama piristävä poikkeus siellä tekee mahdolliseksi käyntini siellä: arjen tavalliset asiat ja uskallus kirjoittaa omista vastoinkäymisistään ja kommelluksistaan.  Onko tämä sairaus muuttamassa minua eräänlaiseksi  kyynikoksi? Epäilen, että heillä(kin) on omat akilleen kantapäänsä.

P.s.Ps.s luulin, että tonttuja ei ole olemassa, mutta nyt näen asioita paremmin ja onhan niitä: luonani on jo käynyt useita tuomassa minulle joulumieltä, kuten suussa sulavia laatikoita ja muuta mukavaa. Taivaan Isä siunatkoon heidän joulunsa!