Eilen tuli kuluneeksi 17 vuotta siitä, kun isäni kuoli. Silloinkin oli 13.11. ja perjantai. Asettelin pöydälle pienen valkoisen pitsiliinan, sen päälle isäni kuvan ja viereen kynttilän palamaan. Mieleeni muistui monia hetkiä, joihin kiinteästi liittyi isäni olemassaolo. Ikäväkin joskus on. Isäni kuoli vanhuuteen – jos asian näin voi ilmaista. Hänen elämänsä koostui varmasti monista hienoista hetkistä nuorena ja perheensä kuopuksena, mutta myös ison perheen isänä. Kokemukset sodasta ja nuorena leskeksi jääminen ja perheen yksinhuoltajuus ovat varmasti olleet niitä raskaita aikoja.

 

Kaikesta huolimatta isäni jaksoi kuitenkin aina innostua yhteiskunnallisista asioista ja ottaa niihin kantaa. Mitähän mieltä isäni nyt olisi tästä vallitsevasta tilanteesta maailmassa? Hänellä varmasti olisi jonkinlainen selitys näille kauhistuttaville tapahtumille, joita nyt joudumme pelolla seuraamaan uutisista. Olemmeko kohta enää turvassa missään? Isä, mitä sanoisit? Kertoisitko meille siitä lähimmäisenrakkaudesta, joka on niin tärkeää ja joka tänä päivänä puuttuu niin usein? Sitähän sinä korostit. Välittämistä. Heikoimpien puolustamista. Lasten huomioimista. Pienen ihmisen osaa yhteiskunnassa.

 

”Vaikka olisit kuinka rikas, älä edes housunnappia varasta, sillä silloin sinä olet varas.” Jotenkin tähän tyyliin isäni meitä opetti. Nyt tuntuu, että tuossa ajatuksessa oli muutakin taustalla. Olemmeko varastamassa itse itseltämme omaa identiteettiämme, kun yritämme olla mukana kaikessa siinä mitä nimitämme kehitykseksi? Mitä meille on tullut sen tilalle? Mikä on se viitekehys, jossa nyt elämme? Tänä aamuna tuntui, kuin olisin juonut aamukahviani Pariisin Eiffel-tornin kupeessa. Niin lähelle aamu-uutisten järkyttävä sanoma tuli. Tämäkö on seurausta siitä, että elämme globaalissa maailmassa? Elämme maailmassa, jossa ei ole turvapaikkaa missään. Täytyy olla mukana kaikessa, muuten olet historiaa. Sen vuoksi käytämme tätä niin kallisarvoista aikaamme usein niin moneen epäolennaiseen. Varastamme aikaa lapsiltamme ja rakkailtamme. Käytämme heiltä varastettua aikaa esimerkiksi ”somessa.”

 

Soitin aamupäivästä serkkutytölleni Suomussalmelle. Meillähän puhelu kesti melko tovin, kun kerroimme kuulumisia ja muistelimme menneitä. Olen menossa sinne hautajaisiin parin viikon kuluttua. Odotan erittäin paljon tapaamistamme – vaikkakin hautajaisten merkeissä. Ikäväähän se on, että emme pidä tarpeeksi usein yhteyttä, sillä vuodet kuluvat nopeaa tahtia ja aikaa olisi löydyttävä elämän perusasioille- kuten sukulaisten kanssa yhteydenpitoonkin.

 

Ystävyyden merkitystä ei voi koskaan liiaksi korostaa. Eräs tuttavani oli laittanut ”facebookiin” erään kauniin laulun: ”That's What Friends Are For”. Kuuntelin sen ja ajattelin ystävääni, joka on juuri tällä hetkellä siinä samassa tilanteessa, jossa olin vuonna 2012 marraskuussa. Tieto syövästä ja sen aiheuttama järkytys. Odottaminen lisätutkimuksiin ja pelko kaikesta uudesta. Marraskuun ankeus sinetöi kaiken sen, jonka jouduin siinä tilanteessa vastaanottamaan. Päivät ja yöt kuluivat jotenkuten. Olin kuin jähmettynyttä vahaa, joka yrittää pakoon toiseen todellisuuteen, mutta sitä pakotietä ei ole. Elämä oli ikävää, synkkää ja lohdutonta – tai siltä se silloin tuntui. Onneksi oli ystäviä, jotka pitivät minua kiinni arjessa ja elämässä. Kiitos heille siitä.

 

Nyt sataa harmaata vettä ikkunaan. Elämä on tässä ja nyt. Maailmassa tapahtuu pahoja asioita. En silti aio antaa periksi ajatukselle, että jonain päivänä kaikki on hyvin. Isäni sanoi mieheni Hannun hautajaisissa ” Päivi koita jaksaa.”

 

 

P.S. Näinhän se lienee on, että koetetaan jaksaa – ainakin välillä ja jos ei muuten niin ystävien tuella. Aina ei ole pakko jaksaa, mutta yritetään pitää asia kuitnekin mielessä. Kirkkaampi taivaanranta näyttää lymyävän tuon sadepilvimassan takaa. Toivokaamme maailmaa paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kaikesta huolimatta.

Kas, aurinko pilkisti!