Kesäkelit parhaillaan. Tekisi mieli olla ulkona mahdollisimman paljon. Mutta sitten jäävät sisätyöt tekemättä. Niin kuin myös lehtien lukemiset.  On se sitten niin vaikeaa valita. Tänään kuitenkin tein molempia, ja otinpa vielä ”päikkäritkin” päälle. Kohentelin pihaa eli istutin lisää sinisiä lobelioita parvekelaatikoihin. Pyykkikone on laulanut useaan kertaan.  Vaikka olisihan tuota voinut tehdä lenkin koiran kanssa. Mutta en raaski viedä sitä lenkille näin lämpimällä ilmalla. Yksin en näy osaavan näköjään enää lenkille…

Meillä kaikilla on nuoruuden haaveita ja sitten pitää osata tehdä myös valintoja. Itse joskus nuorena haaveilin kotitalousopettajan ammatista. En kuitenkaan valinnut sitä. No, onhan tuota kotitaloutta saanut harjoittaa sittemmin ihan omana harrastuksena kotikeittiössä. Jonkinlaista opetustyötä saan kuitenkin tehdä nykyisessä työssäni. Näin jälkikäteen ajateltuna eivät ne haaveet sitten kuitenkaan hukkaan menneet. Ovat toteutuneet tavalla tai toisella.

 

Päätin jossain vaiheessa, että en koskaan perusta perhettä. Lapset ovat kerta kaikkiaan niin ärsyttäviä että niitä en halua rasitteeksi. Soittelen vain haitaria ja ”toteutan itseäni”. Sitä kun on kahdeksan sisaruksen pikkusisko, niin sain kyllä jossain vaiheessa tarpeekseni lasten hoidosta. Totuuden nimessä on sanottava, että hyvin vähäiseksi jäivät ne ”lasten ammana” olot.  Nuorena sitä on niin kärsimätön. Loppujen lopuksi mukavaa ja opettavaista aikaa sekin oli. Ja onhan se mukavaa olla täti niin monelle lapselle.

Päätin myös, että en ala koskaan maatalon emännäksi. Oma lapsuudenkotini muodostui pienestä maatilasta jossa oli muutamia lehmiä.  Äiti ja isä tekivät paljon töitä. Kesät varsinkin olivat yhtä heinien seivästämistä. Eräänä kesänä isä maksoi meille lapsille yhdestä heinäseipäästä heiniä kymmenen penniä. Päivän aikana saattoi saada hyvän tienestin! Heinäkuu kului siis heinän merkeissä. Niinpä syksymmällä ostin kynsilakkaa, sateenvarjon ja olkalaukun. Muistan sen.

Päätin myöhemmin, että en mene uusiin naimisiin. Enkä ainakaan maatalon isännän kanssa.

” Lapsilisistä” nyt puhumattakaan.

Kohtalon käsi on kummallinen juttu.  En valinnut aikoinaan sitä nuoruuden rakkautta, joka olisi tarjonnut minulle ehkä kertaheitolla kaikkea sitä, mitä vastaan kamppailin viime aikoihin asti. Sellainenkin olisi ollut tarjolla. Nauran itselleni, kun ajattelen tarkemmin asiaa.

Sen sijaan valitsin miehen, jonka kanssa sain viettää yhteistä elämää vain lyhyen aikaa. Elämäni parhaimmat ja raskaimmat vuodet. Myös ehkä opettavaisimmat.

Leskenä ollessani mietin, josko eläisin kuitenkin kahdestaan tyttäreni kanssa. Huomasin nimittäin niiden muutaman vuoden aikana, että ei ole helppoa tehdä valintaa elämänsä miehen suhteen. Ehkä pelkäsin sitoutumista ja rakastumista. Niinpä olin luopumassa ajatuksesta.

Hannu oli hiljainen, rauhallinen ja ikään kuin hymyilevän Mona Lisan miespuolinen hahmo. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin joskus liiankin tuohtunut siitä, että jotkut asiat eivät tapahtuneet sillä siunaaman sekunnilla, kuin olisin halunnut. Itse kun haluan toteuttaa monia asioita heti.

Kunnes kohtalon käsi tarjosi korttipakasta korttia minulle jälleen kerran. Se kortti tarjosi minulle kerralla kaikkea sitä, mitä vastaan olin omissa ajatuksissani kulkenut siihenastista elämääni.

Maatalon isäntä käveli vastaani ja siinä meni minun elämiseni malli aivan uusiin puihin! Siinä missä tumma rauhallinen Hannu teki asioitaan omalla tyylillään, nykyinen rakkauteni kohde on toista maata.  Kyllä olen usein ihmetellyt sitä vauhtia, mitä ”sieviläiset” kumisaappaat saavat kokea mieheni jaloissa. Ja puhetta piisaa. Saunan lauteillakin viriää keskustelu aiheesta kuin aiheesta. Usein ne kyllä liittyvät maatilan hoitoon.  Näin sitä sitten olen sekä uusissa naimisissa että maatalon emäntä ja saipa Elinakin pikkuveljen. Että silleen.

Eikö kohtalon käsi olisi voinut tarjota minulle vain yhden puolison, jossa yhdistyisivät nämä kaksi luonteenpiirrettä samassa henkilössä? Turha kysymys. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Varmaan jokainen meistä joskus pysähtyy miettimään, mitä tulikaan tehtyä tai pohtimaan sitä, että olisiko pitänyt valita toisin?

Hyvin on kaikki lopulta käynyt. Onhan minulla nyt kaksi lastakin. Tyttö ja poika. Toinen on tumma ja toinen vaalea hiusväriltään. Näköjään tumma vaalentaa hiuksiaan siinä missä vaalea tummentaa. Isosisko ja pikkuveli. Rakkaat lapseni.

Kyllä tämä elämä on ihmeellistä!

P.S. Luulin, että minulle ei rintasyöpää tule. Olinhan ollut melkein päivälleen vuotta aiemmin 50-vuotiaille tarkoitetussa joukkoseulonnassa, josta tulokset olivat puhtaat. Nyt kun asiaa ajattelen tarkemmin, olen mieltynyt ajatukseen että kaikella on tarkoituksensa. Olen saanut hieman hengähtääkin tässä sairauslomani aikana. Ei ole tarvinnut ajatella joka-aamuista töihin menoa. Itsekkäästi mietin, että siellä asiat rullaavat ilman minuakin ja että tietyt asiat ovat nyt edenneet sopivasti eteenpäin ja minun on toivottavasti helppoa palata pian töihin. Sädehoitoa olen saanut nyt kolme kertaa. Kuvittelen, että käyn ikään kuin töissä viitenä päivänä viikossa ja pidän viikonloppuvapaita. Maanantaina taas sädehoitoon, joka on muuten helppoa, mutta edellyttää jokapäiväistä kulkemista.