perjantai, 24. kesäkuu 2016

Siivet

Poikani katsoi minua tänään juhannusaattona aamulla silmiini ja vakuutti pärjäävänsä. Halasi ja sanoi, että :”Älä huolehdi.”

Nosti rinkan selkäänsä ja otti repun käteensä. Sanoi heipat isälleen ja lähti ulos. Siellä kaverit odottivat autossa.

Varhainen juhannusaatto hiljeni minulle. Siitäkin huolimatta, että pihapiirin lintujen konsertti oli korvia huumaava ja aamun ilmassa väreili lähestyvän kauniin kesäpäivän tuntu.

Tämä juhannus on minulle erilainen – taas kerran. Nyt poikani kokeilee siipiään uudella tavalla. Kavereineen menevät Hollantiin festareille. Kaikki ovat kunnon poikia, mutta siitä huolimatta mielessäni on pelko ja huoli. Äitinä sitä haluaa lastensa kasvavan ulos pesästä ja pärjäävän omillaan, mutta kuitenkin tällaiset ”äkkilähdöt” saavat sydämen sekoamaan.

 

Tyttäreni on puolisonsa kanssa mökillämme. Hän lähestyy vähitellen (siis pikkuhiljaa...aika menee siivillä) jos ei nyt keski-ikää, niin ainakin varhaista sellaista. Hänen tapansa toimia oman elämänsä haltuunottajana muuttuu pikkuhiljaa yhä vahvemmaksi. Äitinä saan häneltä usein tukea ja turvaa naisten elämään kuuluvissa asioissa. Kuuntelen hänen ohjeitaan ja viisaita ajatuksiaan mielelläni. Olen kiitollinen siitä, että saan häneltä ohjeita ja tukea silloin, kun sitä tarvitsen. Ikääntyessäni tiedän sen, että tarvitsen sitä aina ehkä enemmän. Ja olen sitä jo saanutkin.

 

Edellisestä kirjoituksestani onkin pitkä aika. Suunnittelin tuolloin rinnankorjausleikkaukseen menoa. Nyt se toimenpide on sitten ohi. Tässä olen vähitellen toipunut tästä toimenpiteestä samalla kesää odotellen. Itse leikkaus toimenpiteenä yleensäkin on varsin iso, ja täytyy olla kärsivällinen paranemisen suhteen. Vähitellen kuitenkin huomaan edistymistä ja alan jopa nauttia ”uusista rinnoistani” uudella tavalla. Uusia rintaliivejä tekee niin mieli! On ehkä vähän luonnollisempi olotila nyt. Vaikkakin omat alkuperäiset rintani olisivat olleet minulle ne mieluisimmat. Tyttärestäni oli iso apu ja tuki tämän ”projektin” aikana. Nyt saan olla hyvillä mielin tästä eteenpäin. Kiitokset myös Helenalle ja kaikille muille, jotka ovat olleet mukana tsemppaamassa.

 

Onhan se hyvä, että nykyään saa uusia osia kehoonsa jossain määrin. Kaikkea ei kuitenkaan voi korvata. Ei muistoja eikä kosketuksia. Pienten lasteni pulleiden käsivarsien ojentuessa äitinsä syliin. Heidän sanoessaan ensimmäisen kerran: ”Äiti.”

Aika kuluu kuin siivillä.

Toissayönä keitin paikallista perinneruokaa pihamme grillimökissä. ”Juhannusheran” hiljaa poreillessa suuressa kattilassa kuuntelin samalla yöradiota ja nautin täysikuun luomasta tunnelmasta. Kello oli noin kaksi aamuyöllä, kun hera oli valmista. Mieheni lähti ensiannoksen tätä herkkkua maisteltuaan pelloille ruiskutuksia tekemään. Oli tyyntä ja sen vuoksi sää oli viljapeltojen ruskutuksille sopiva. Tällainen työ on tehtävä silloin, kun on sen aika ja on hyvä sää. Nyt voi sitten rauhoittua juhannuksen viettoon siltäkin osin.

Keittämisen lomassa ajatukseni olivat mukana Helin perheen reissussa. Toivottavasti siellä on kaikki hyvin. Enkelten siipien suojelusta ja kannattelua heille. Helin elämä ei ole ollut helppoa, kuten ei ehkä Toninkaan. Nyt suon heille perheineen oikein ihanaa tulevaisuutta uusien ihanien ihmissuhteiden löydyttyä!

Eilen jouduin käyttämään koiraani eläinlääkärillä. Onneksi sain mukaani ihanan nuoren kaveriksi, ja niinpä meillä meni mukavasti keskipäivä. Takatassun pieni murtuma vie aikaa parantuakseen. Oona-koira on perheellemme rakas, eikä sitä voi korvata millään toisella koiralla. 


 

P.s. Elämä kuluu kuin siivillä. Tämä sanonta on monimerkityksellinen ainakin minulle. Joskus on täytynyt pysähtyä ja huomata, että hetki on jollain tapaa tavallista suurempi tai muuten arjesta poikkeava. Toisinaan taas elän kiireen keskellä ja tuntuu siltä, eikä aika ei tahdo riittää.

Ihmisen elämä on ehkä vähän niin kuin tässä pihalla kiertelevän haarapääskysen lentoa: välillä voi istahtaa tuohon talon katolla olevan antennin päälle ja laulaa luritella kaikessa rauhassa. Sitten taas täytyy ottaa pikakiitoa hyönteisen perässä. Poikaset tarvitsevat ruokaa.

Äitiäni kävin katsomassa hänen viimeisinä elinvuosinaan kaiken muun ”ruuhkan” keskellä. Siellä istahdin. Juttelimme niitä näitä. Tarvitsin hänen siipiensä suojelua. Siipien suojelua tarvitsee jokainen meistä.

Usein muistelen äitiäni ja isääni. Tänäkään juhannuksena en voi vihtoa juhannussaunassa isäni tekemällä vastalla. Toivon kuitenkin, että omat siipeni kantaisivat vielä pitkään. Kuuntelen lintujen laulua pihapiirissämme ja luotan lasteni siipien kantavan. Nautin myöhemmin illalla ja yöllä juhannukseen laskeutuvan aattoyön täysikuusta.

Rauhallista ja turvallista juhannusta kaikille Eino Leinon Nocturne-runon sanoin:


 

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.


 

lauantai, 16. tammikuu 2016

Olipa kerran

Laitoin pyykkiä koneesta kuivumaan. Rintaliivit ovat näköjään uusimisen tarpeessa. Täytyypä tilata uusia. Kuinka mukavaa olisikaan käyttää tavallisia liivejä, mutta minun on tässä tilanteessa tilattava ne erikoisliikkeestä tämän proteesini vuoksi. Siellä valikoima ei ole kovin monipuolinen. Jos tässä päädyn rinnankorjausleikkausprosessiin, niin uusitun rintavarustukseni myötä takuulla valitsen kaikkein herkullisimmat mallit itselleni! Olen sen ansainnut.

 

Oli se vain niin ihanaa imettää omaa lasta! Heti synnytyksen jälkeen Oulaskankaan synnytysosaston hoitajat huolehtivat siitä, että vauvani pääsi rinnoilleni mahdollisimman pian. Pienen tyttöni ja myöhemmin pienen poikani suu hakeutui kuin vaistomaisesti rinnoilleni. Pieni mutruinen suu hamusi janoisesti nänninpäätä. Maitoa alkoi ryöpsähdellä pienen suun täydeltä. Itkun sekaisin tuntein nautin jokaisesta imetyshetkestä. Varsinkin niistä ensimmäisistä.

Tässäkö on tämä ihana, kauan odotettu pieni lapseni! Tytölläni näyttää olevan samanlainen luomi tuossa ohimolla kuin isälläni ja yhdellä isoveljellänikin on. Poikani onkin oikein jämerä, hänestä varmaan tulee tosi mies!

 

Imetystilanteessa sitä ihailee vauvaansa ja tutustuu samalla tähän uuteen ihmeeseen. Etsii hänestä kasvonpiirteitä, jotka viittaavat ehkä mummoon, isosiskoon tai puolisoon ja niin edelleen. Synnytysosaston rauhallinen ja turvallinen ilmapiiri leijuu ympärillä. Minulla ei ole mitään hätää, pääsinhän lähelle synnyttämään ja olihan vastassa tuttuja hoitajiakin.

 

Osastonhoitaja Asta auttoi minua sukkien kanssa, kun olin saanut esikoiseni Elinan vuonna 1985. Muistan aina tuon hetken. Koin itseni arvokkaaksi ja ainutlaatuiseksi. Että itse osastonhoitajalla oli aikaa minulle! En koskaan unohda sitä hetkeä.

 

Työssäni laboratoriohoitajana Anita lohdutti minua, kun olin sen tarpeessa. Oli vuosi 1987 ja olin iltavuorossa. Menin ottamaan vauvasta näytettä, mutta olin saman päivän aamuna saanut kuulla, että Hannu-puolisoni, joka oli ollut OYS:ssa leikkauksessa, oli saanut kuulla kiireiseltä lääkäriltä, että leikkauksen aikana otettujen näytteiden perusteella hän sairastaa lymfoomaa. Hannu soitti heti aamulla minulle sairaalavuoteeltaan ja kertoi, että lääkäri tuli, sanoi sanottavansa ja lähti pois takin liepeet liehuen. Hannu kysyi sitten minulta, että mitä se lymfooma on. Minä katsoin asiasta silloisesta lääkärikirjasta, joka minulla sattui olemaan kotona kirjahyllyssä. Koskaan en unohda sitä tunnetta, mikä minulla oli. Enhän voinut hänelle suoraan sanoa, että huono on ennuste. Vein Elinan hoitoon ja menin iltavuoroon. Vauvalan oven avatessani en voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Kerroin ensimmäiselle hoitajalle, joka vastaani tuli, mikä on mieheni tilanne. Tämä hoitaja sattui olemaan lastenhoitaja Anita. Hän kuunteli ja halasi minua. Hänen avullaan jaksoin olla tuon illan töissä.

 

Kummankin vauvan kohdalla synnytykseni on tapahtunut varsin nopeasti. Tyttäreni syntymä sattui perjantain ja lauantain välisenä yönä. Bändillämme jossa itsekin olin hanuristina, oli keikka lauantaina jossain kauempana. Hannu pääsi aamusella kotiimme nukkumaan minun jäädessä vauvamme kanssa laitokselle. Tuoreen isän ei tarvinnut ajaa pitkää matkaa ja hän pystyi osallistumaan soittokeikalle heti samana iltana. Rumpali oli kylläkin ilmoittanut tanssiväelle, että tämä basisti on tuore isä! Aplodeja satoi tietysti, sehän on selvää.

 

Poikani syntymä taas oli sen verran helppo myös, sillä synnytyssairaalan läheisyys jälleen kerran takasi huolettoman ilmapiirin ottaen huomioon sen, että kumpikin synnytys on ollut varsin nopea. Keijo-puolisollani oli noihin aikoihin lehmiä ja koska synnytys käynnistyi aaamulla juuri kun hänen olisi pitänyt mennä aamulypsylle, niin siinäpä olikin vähän sukkulointia! Keijo vei minut sairaalaan, oli vähän aikaa kanssani ja totesi, että pitäisi kyllä järjestää joku aamunavettaankin. Kätilö totesi, että: ”Kyllä sinä ehdit, käy vain ohjeistamassa se naapurin Tomi ja tule sitten takaisin”. Ja niinhän siinä kävikin, että Keijo ehti takaisin paikalle juuri sopivasti mukaan näkemään oman poikansa syntymän. Tämäkään ei olisi ollut mahdollista, jos synnytyssairaala olisi ollut kaukana.

 

Jokaisella äidillä olisi tarina kerrottavanaan Jokainen syntymä jää äidin mieleen kuin tatuointi iholle. Jokainen syntymisen ihme on oma tarinansa. Ja niin kuin elämässä yleensä, kaikki tarinat eivät aina pääty onnellisesti. Aina voi jokin mennä pieleen, vaikka minkälaisia turvatoimia ja lakipykäliä valtiovalta asettaisi taustalle. Siitä huolimatta tässä ollaan nyt heittämässä niin sanotusti "lapsi pesuveden mukana pois", jos synnytykset keskitetään isompiin sairaaloihin. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: tae siitä, että synnyttäminen isossa ruuhkaisessa sairaalassa tapahtuu ehkä ”turvallisemmin” (josta en nyt ole yhtään varma, sillä pitkä matka jo sinänsä aiheuttaa todella ison riskitekijän) kaukana ja vieraassa ympäristössä vai tae siitä, että koko perhe voi aidosti olla läsnä synnyttämisen hetkellä lähellä kotia, lähellä rakkaita ja vailla huolta synnytyksen lähestyessä siitä, että ehtiikö ajoissa perille.

 

Tämä on pieni tarina Oulaskankaan sairaalan synnytysosastosta omalta kohdaltani. Tämä tarina on tosi. Kiitos teille kaikille arvokkaille synnytysosaston henkilökuntaan kuuluville ja kuuluneille, jotka olette tehneet tätä arvokasta ja laadukasta työtä perheidemme, kansakuntamme ja yhteiskuntamme eteen. Teidän toimintanne elää kaikkien synnyttäjien, perheiden ja työyhteisömme muistoissa, vaikka mitä ikinä syksy toisikin tullessaan.

 

P.S. Niistä rintaliiveistä vielä...eihän niiden tarvitse olla mitään mummomallia, vaikka mummo en vielä olekaan. Mistähän saisin oikein ihanat? Sellaiset, jotka ovat meikäläisille tarkoitetut? Vai onkohan tuo rinnankorjausleikkaus oikeasti hyvä juttu, olisinhan sitä sitten ehkä joskus ”mummuna” lapsenlapseni silmissä vähän ”kesymmän” näköinen. Toivottavasti lapsenlapseni syntymä sitten joskus toteutuu yhtä hyvissä käsissä kuin minulla eli Oulaskankaan sairaalaa vastaavissa olosuhteissa.

lauantai, 19. joulukuu 2015

Talvihorroksessa

”Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Kotiportilta kouluun asti

minun askeleeni vie.”

Viime aikoina olemme työmme ääressä keskustelleet lähestyvästä joulusta ja sen mukannan tuomista arjen askareista. Moni odottaa joulua rauhoittumisen hetkenä, jolloin on hyvä syy pysähtyä miettimään kulunutta vuotta.

Ennen kuin laskeudumme joulun viettoon, useimmat meistä alkavat puuhastella niitä itselleen tarpeellisiksi katsomiaan asioita joulun viettoaan varten. Mikä on tärkeää, mikä vähemmän tärkeää? Voisiko jotain jättää tekemättä ihan hyvällä syyllä, kuten esimerkiksi liiallisen vouhkaamisen kaappien siivouksen suhteen? Eihän näin pimeällä edes huomaa pölyä tai sormenjälkiä! Siispä minäkin päätin sulkea silmäni niiltä.

Kyllähän toki jo entuudestaan tiedän, missä vaiheessa kevään ensimmäiset merkit osoittavat olemassaolostaan: päivien pidentyessä ja mahdollisten valkoisten lumihankien heijastuksen loistossa ne niin kauan kaivatut auringonsäteet työntyvät vääjäämättä keittööni. Samalla huomaan kolikon kääntöpuolen. Miten ihmeessä tuo mikroaaltouunin kylki voikin olla noin täynnä sormenjälkiä tai ikkunan pinta noin samea?

Joka ikinen kevät sama toistuu. Syytän itseäni siitä, että olen sulkenut silmäni siltä tosiasialta, että eläminen jättää jälkensä myös keittiöön. Olen laiminlyönyt tehtäviäni keittiön suhteen. Se mitä ei ”näe”, ei ole olemassa.

Mutta eihän se ole niin. Aurinko paljastaa kaiken sen, miltä olen silmäni sulkenut.

Usein jään miettimään kaikkea sitä pientä ja suurta, mitä elämässä tapahtuu, mutta jostain syystä emme havahdu näiden asioiden äärelle tarpeeksi ajoissa.

Pieniä hyviä asioita ovat esimerkiksi tuttavan hymy ja tervehtiminen kaupan hedelmätiskillä. ”Mitä kuuluu? Miten sinä voit?”

Tällä viikolla näin sairaalamme perinteisessä joulutilaisuudessa (jonne kutsutaan myös eläkkeelle siirtyneitä työntekijöitä) erään jo monta vuotta eläkkeellä olleen henkilön, joka muisti kysyä minulta minuun itseeni liittyvää montaa asiaa. Kuinka hyvältä se tuntuikaan! Samalla tiedustelin häneltä hänen kuulumisiaan. Oikein mukava kohtaaminen. Jälkeenpäin ajatellen mietin sitä, kuinka paljon tällaista yhdessä tapahtunutta kohtaamista ylipäätään meidän olisikaan hyvä pitää muistissa.

Kaamoksesta huolimatta.

Onko niin, että liian usein suljemme silmämme monilta eri asioilta? Emme näe ystävämme tai työyhteisön jäsenemme hätää? Käännämmekö selkämme ja siten luulemme pääsevämme vähemmällä? Muistammeko auttaa heitä, jotka apua tarvitsevat? Osaammeko toimia oikein, kun tilanne sitä vaatii?

Elämä vaatii jatkuvaa tilannetajua. Tässä meillä on oppimista. Joulun lähestyessä on hyvä hetki pysähtyä miettimään heitä, jotka ehkä ovat apua vailla. Käydä tapaamassa vanhaa ystävää, joka on jäänyt yksin. Vierailla hänen luonaan, joka on yhtäkkiä kohdannut vakavan sairauden. Herätellä esiin työyhteisön työhyvinvointia ja yhteishenkeä. Miettiä omaa rooliaan arjessa. Ottamaan vastuuta omista sanoistaan ja tekemisistään. Elämään ihmisiksi.

Muistella heitä, joiden kanssa olemme joskus jouluja viettäneet.

Opetella elämään ihmisen lailla.

Nyt juuri sille on tilausta.

 

Rehellistä joulua ja vastuullista uutta vuotta!

”Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie.”   V.A.Koskenniemi

lauantai, 5. joulukuu 2015

Itsenäisyyspäivän aattona

Vesi ropisee ikkunoihin. Eilen tuli lunta ja räntää. Olen valmistellut huomista itsenäisyyspäivää varten hieman ruokia ja silittänyt valkoisen pöytäliinan. Jotenkin juuri nyt tuntuu siltä, että haluan viettää huomista juhlapäivää monestakin eri syystä. Haluan miettiä mennyttä ja tulevaa. Isäni oli sodassa mukana. En voi ymmärtää, mitä he ovat joutuneet kokemaan rintamalla. Eikä isäni paluu sodasta ollut sekään helppoa. Varmaankin meni vuosia asettua ”paikoilleen”. Sitten jäädä yhtäkkiä leskeksi seitsemän lapsen kanssa. Siinä on joutunut konkreettisesti opettelemaan itsenäistä elämää selviytymisen eri keinoilla.


En haluaisi näin itsenäisyyspäivän aattoiltana tarttua aiheeseen maailmanrauha. En kuitenkaan voi olla tuomatta esille omaa huoltani tämänhetkisestä tilanteesta. Toivon todella hartaasti, että jonkinlainen konsensus saataisiin aikaan. Monilla ihmisillä on todellinen hätä. Meillä suomalaisillakin. Tulevaisuus on epävarmaa monista eri syistä. Pelko leikkaa läpi koko ihmiskunnan.


Mitä itsenäisyys lopulta on? Onko se sitä, että voin elää tässä vapaassa maassa vapaasti ja tehdä omia valintoja? Monet opiskelijat, joita tapaan työssäni, ovat olleet jossain toisessa ammatissa ja opiskelevat nyt hoitoalalle. Syitä on monia. Moni on joutunut vaihtamaan alaa senkin vuoksi, että työttömyys on tullut omakohtaisesti koettua. On kuitenkin mahdollisuus valita, mutta toisaalta siihen on joutunut pakon edessä. Onneksi tässä maassa on vapaus valita.


Sairastuminen jos mikä syö omaa ”itsenäisyyttä”. Muistan, kuinka muutama vuosi taaksepäin odotin ja odotin. Päivät kuluivat hitaasti ja koko sairauden mukanaan tuoma epävarmuuden tunnelma yhtyi pimeän vuodenajan kaamokseen täydellisesti. Olin hajoamisen partaalla. Tuntui, että en ole enää oma itseni. Odotin aikaa tutkimuksiin, tuloksiin ja toimenpiteisiin. Olin kuin marionetti, jota ohjataan muualta. Ymmärrän toki sen että lääketiede tekee hyvää työtä, mutta sitten kun on itse potilaana, tunnelmat ovat toiset. Tuolloin muistan sen itsenäisyyspäivän iltapäivän, kun mieheni kanssa kävelimme käsi kädessä peltotietä pitkin ja olin pakahtumaisillani kaikesta pelosta, huolesta ja odottamisesta. Muistan aina tuon hetken. Viljankorret erottuivat paksun kuuran seasta auringon yrittäessä pilkistää sen lyhyen ajan, joka yleensä Suomen itsenäisyyspäivänä on mahdollista.

Rintaleikkausaika oli tulossa muutaman päivän sisällä.


Äitinä olossa on parasta se, kun huomaa omien lastensa kasvaneen tietynlaiseen itsenäisyyteen. Tänä aamuna olin kiitollinen siitä, että poikani keskusteli kanssani eräästä asiasta hyvin aikuismaisesti. Hänestä on hyvää vauhtia kasvamassa itsenäisesti ajatteleva ihminen. Tyttäreni piipahti miehensä kanssa illansuussa. Elinan isä saa olla ylpeä tyttärestään. Hannun elämä oli osin itsenäistä ja osin ei. Sairaus vei pohjan oikeastaan kaikelta. Hänen itsenäisyytensä mureni juuri sillä hetkellä, kun hän sai kuulla sairastavansa lymfoomaa. Elimme koko perhe sairauden varjossa. On vaikeaa kuvata niitä tunnetiloja, joita jouduin läpikäymään puolisona tuolloin. Hannulle tuo aika on ollut kaikkein vaikeinta.


Vakava sairaus hajottaa oma elämää, mutta se sinkoaa sirpaleita myös koko lähipiiriin.


Eilen olimme Juho-poikamme kaverin lakkiaisissa. Oli ihanaa tavata omien vanhempieni perhetuttuja siellä ja jutella heidän kanssaan. Muistelimme muun muassa isääni ja niitä aikoja, jolloin moni asia oli toisin. Lakkiaisjuhlat olivat todella kotoisat. Erityisen merkittävää oli se, että näissä juhlissa oli mukana myös pieni enkeli. Tämä pieni enkeli kruunasi koko juhlan.


Jotenkin minusta tuntuu, että kaiken epävarmuuden keskellä juuri nyt kannattaisi pitää yhteyttä meidän omiin enkeleihimme.


P.S. Vuosikontrolliaika on käsillä. Aina se pelottaa. Tunnen itseni terveeksi. Omat enkelini minua auttakoon niin, että en pelkäisi. Enkelit ovat turvallisia. Enkelit eivät petä. Enkelit ovat itsenäisiä.



lauantai, 14. marraskuu 2015

IKÄVÄ

 

Eilen tuli kuluneeksi 17 vuotta siitä, kun isäni kuoli. Silloinkin oli 13.11. ja perjantai. Asettelin pöydälle pienen valkoisen pitsiliinan, sen päälle isäni kuvan ja viereen kynttilän palamaan. Mieleeni muistui monia hetkiä, joihin kiinteästi liittyi isäni olemassaolo. Ikäväkin joskus on. Isäni kuoli vanhuuteen – jos asian näin voi ilmaista. Hänen elämänsä koostui varmasti monista hienoista hetkistä nuorena ja perheensä kuopuksena, mutta myös ison perheen isänä. Kokemukset sodasta ja nuorena leskeksi jääminen ja perheen yksinhuoltajuus ovat varmasti olleet niitä raskaita aikoja.

 

Kaikesta huolimatta isäni jaksoi kuitenkin aina innostua yhteiskunnallisista asioista ja ottaa niihin kantaa. Mitähän mieltä isäni nyt olisi tästä vallitsevasta tilanteesta maailmassa? Hänellä varmasti olisi jonkinlainen selitys näille kauhistuttaville tapahtumille, joita nyt joudumme pelolla seuraamaan uutisista. Olemmeko kohta enää turvassa missään? Isä, mitä sanoisit? Kertoisitko meille siitä lähimmäisenrakkaudesta, joka on niin tärkeää ja joka tänä päivänä puuttuu niin usein? Sitähän sinä korostit. Välittämistä. Heikoimpien puolustamista. Lasten huomioimista. Pienen ihmisen osaa yhteiskunnassa.

 

”Vaikka olisit kuinka rikas, älä edes housunnappia varasta, sillä silloin sinä olet varas.” Jotenkin tähän tyyliin isäni meitä opetti. Nyt tuntuu, että tuossa ajatuksessa oli muutakin taustalla. Olemmeko varastamassa itse itseltämme omaa identiteettiämme, kun yritämme olla mukana kaikessa siinä mitä nimitämme kehitykseksi? Mitä meille on tullut sen tilalle? Mikä on se viitekehys, jossa nyt elämme? Tänä aamuna tuntui, kuin olisin juonut aamukahviani Pariisin Eiffel-tornin kupeessa. Niin lähelle aamu-uutisten järkyttävä sanoma tuli. Tämäkö on seurausta siitä, että elämme globaalissa maailmassa? Elämme maailmassa, jossa ei ole turvapaikkaa missään. Täytyy olla mukana kaikessa, muuten olet historiaa. Sen vuoksi käytämme tätä niin kallisarvoista aikaamme usein niin moneen epäolennaiseen. Varastamme aikaa lapsiltamme ja rakkailtamme. Käytämme heiltä varastettua aikaa esimerkiksi ”somessa.”

 

Soitin aamupäivästä serkkutytölleni Suomussalmelle. Meillähän puhelu kesti melko tovin, kun kerroimme kuulumisia ja muistelimme menneitä. Olen menossa sinne hautajaisiin parin viikon kuluttua. Odotan erittäin paljon tapaamistamme – vaikkakin hautajaisten merkeissä. Ikäväähän se on, että emme pidä tarpeeksi usein yhteyttä, sillä vuodet kuluvat nopeaa tahtia ja aikaa olisi löydyttävä elämän perusasioille- kuten sukulaisten kanssa yhteydenpitoonkin.

 

Ystävyyden merkitystä ei voi koskaan liiaksi korostaa. Eräs tuttavani oli laittanut ”facebookiin” erään kauniin laulun: ”That's What Friends Are For”. Kuuntelin sen ja ajattelin ystävääni, joka on juuri tällä hetkellä siinä samassa tilanteessa, jossa olin vuonna 2012 marraskuussa. Tieto syövästä ja sen aiheuttama järkytys. Odottaminen lisätutkimuksiin ja pelko kaikesta uudesta. Marraskuun ankeus sinetöi kaiken sen, jonka jouduin siinä tilanteessa vastaanottamaan. Päivät ja yöt kuluivat jotenkuten. Olin kuin jähmettynyttä vahaa, joka yrittää pakoon toiseen todellisuuteen, mutta sitä pakotietä ei ole. Elämä oli ikävää, synkkää ja lohdutonta – tai siltä se silloin tuntui. Onneksi oli ystäviä, jotka pitivät minua kiinni arjessa ja elämässä. Kiitos heille siitä.

 

Nyt sataa harmaata vettä ikkunaan. Elämä on tässä ja nyt. Maailmassa tapahtuu pahoja asioita. En silti aio antaa periksi ajatukselle, että jonain päivänä kaikki on hyvin. Isäni sanoi mieheni Hannun hautajaisissa ” Päivi koita jaksaa.”

 

 

P.S. Näinhän se lienee on, että koetetaan jaksaa – ainakin välillä ja jos ei muuten niin ystävien tuella. Aina ei ole pakko jaksaa, mutta yritetään pitää asia kuitnekin mielessä. Kirkkaampi taivaanranta näyttää lymyävän tuon sadepilvimassan takaa. Toivokaamme maailmaa paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kaikesta huolimatta.

Kas, aurinko pilkisti!