Huomenna on paitsi syyspäivän tasaus myös äitini kuolinpäivä. Äitini oli sinnikäs ihminen niin kuin monet muut sodan kokeneet ja sen ajan jälkeen elämäänsä rakantaneet ihmiset. Äitin kuoli kolme vuotta sitten. Hän oli työteliäs ihminen. Hymy oli herkässä ja hän tuli kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Naapurin Helmi oli hänelle tärkeä ja yhdessä he pitivät yllä sen ajan naisverkostoa siinä pienessä kylässä, jossa elivät ja kasvattivat lapsiaan. Helmi oli myös aina iloinen ja kohtelias. Vielä viimeisinä vuosinaan hän olisi tarjonnut kahvit minulle ja äidilleni, kun kävimme hänen luonaan palveluasunnossa vierailulla.

 

Meidän olisi syytä ottaa mallia tällaisista sinnikkäistä äideistä. Ei ollut elämän alku helppoa Helmillä: ensimmäinen mies katosi sodan jalkoihin eikä häntä koskaan löydetty. En osaa edes kuvitella, minkälaisia tunteita nuo vuodet ovat Helmin elämään tuoneet. Hän avioitui myöhemmin uudestaan ja elämä jatkui. Äitini puolestaan sai yhtäkkiä roolin ison perheen äitinä mennessään isäni – lesken – kanssa naimisiin. Yhdessä Helmi ja äitini touhusivat omissa perheissään ja rakensivat lapsilleen pohjaa tulevaisuutta varten.

 

Tänään piti tehdä jotain perheen kanssa yhdessä, sillä sadepäivä oli otollista aikaa siihen. Niinpä lähdimme minä, puolisoni Keijo, Juho-poikamme ja hänen tyttökaverinsa Nelli Ouluun ostoksille. En tunnusta itseäni shoppailuihmiseksi, mutta tiesin tämänhetkisen vaatetilanteeni joten siinä mielessä kävelytahtini kiihtyi tiettyjen kauppojen luo. Mukaan lähti kengät ja muutama vaate. Yksi asia minua kummastutti: mieheni kulki perässä kuuliaisesti ja hillitysti. Posket eivät edes punoittaneet. Sen verran tunnen häntä, että vauhtia miehestä löytyy, mutta tämänpäiväistä sinnikkyyttä ihmettelin. Onhan tunnettua, että miehillä aika käy pitkäksi kauppareissuilla. Vai olenko minä sitten niin nopea ostosten kanssa? Taidan kyllä olla. Minulla ei ole sinnikkyyttä hikoilla sovituskopeissa tuntikaupalla. Menen vaatetangon luo ja jo kaukaa päätän, mitä haluan sovittaa. Niin kävi tänäänkin. Vaikka olenkin aina purnannut turhaa ostamista vastaan, on kuitenkin suotava itselleen joskus jotain elämän pieniä nautintoja. Varsinkin nyt.

 

Vettä satoi kun palasimme kotiin. Sade kuitenkin heikkeni niin paljon, että lähdin koirani kanssa lenkille, koska niin olin päättänyt jo viikolla töissä. Mikä ihana ilma olikaan! Juoksin hieman aina kävelyn välillä. Huomasin nyt, että nivelkipuja ei ollut niin paljon kuin muutamana muuna viikkona on ollut. Oli ihana tunne! Nämä hormonilääkkeet aiheuttavat kuulemma näitä nivelkipuja jonkinverran – ainakin eräs kohtalokaverini kertoi samaa. Täytyy vain yrittää olla tässäkin asiassa sinnikäs ja siitä huolimatta tehdä jotain pieniä juttuja kuten aamu-uinteja. Olen hurahtanut niihin. Kerran viikossa voin käydä uimassa ja mennä sieltä suoraan töihin. Hiustenlaittokaan ei vielä tässä vaiheessa kuluta paljoa aikaa.

 

Tunnen erään pienen tytön. Hänen nimensä on Jasmiina. Voi, kuinka haluaisinkaan pitää häntä sylissä! Onko se tämä ikä vai mikä, kun tulee tällaisia tunteita? Siitä on jo liian kauan aikaa kun olen saanut pitää sylissä omaa pientä lastani. Haistella hänen tuoksuaan. Jutella hänelle. Kertoa satuja. Äitini rakasti lapsenlapsiaan. Huomenna sytytän kynttilän hänen muistolleen. Otan esiin pari kuvaa: toisessa hän on Elinan kanssa ja toisessa Juhon kanssa. Sen aion tehdä.

 

P.S. Rakkaani oli siis sinnikkästi mukana ostoksilla eikä hermoillut pätkääkään, joten koska nyt on lauantai-ilta ja kello jo melko paljon, lienee viisainta jakaa aikaa hänen kanssaan. Parisuhde vaatii sinnikkyyttä. Elämä ja arki vievät meitä ihmisiä usein tilanteisiin, joihin emme ole toivoneet. Jos vain jaksamme hieman kestää niitä vaikeitakin aikoja niin jonakin hetkenä huomaamme että sinnikkyys kannatti. <3