Nyt kun on tuota aikaa, niin olen useana päivänä surffaillut netissä ja googlettanut erilaisia äkkilomavaihtoehtoja. Minusta on mukavaa katsella erilaisia aurinkolomavaihtoehtoja ja kuvitella, mihin sitä menisi. Hotellien huoneisiin on mukava kurkistella ihan omalta kotikoneelta käsin. Tiedä, vaikka sitä syksyllä lähtisi johonkin, kun on sen aika. Joka tapauksessa tänään oli niin kaunis keväinen päivä, että kävin koirani kanssa ulkoilemassa peräti kaksi kertaa. Täytyy mennä, kun on hyvä sää. Ei ollut mitään esteitä sille.

Me ihmiset teemme usein suunnitelmia ajatellen: sitten kun,  jos kun ja mutta kun ja niin edelleen. Onhan se ihan viisasta ja pakollistakin useimmissa tapauksissa. Joskus jokin ikävä päätös lykätään myöhemmäksi. Eihän se mihinkään katoa, voi vain paisua ja olla isompana mörkönä odottelemassa sitä suurta päivää, jolloin se päätös on joka tapauksessa on tehtävä. Tästä esimerkkinä monen ihmisen kokema hammaslääkäripelko. Ei mennä sinne, kun se on niin pelottavaa, ja sitten kun on pakko mennä, se varmasti sattuukin, koska on niin paljon paikattavaa ja korjattavaa. Olisi kannattanut käydä kerran parissa vuodessa tarkistuksilla niin pääsisi helpommalla.

Kevätaurinko paljastaa armottomasti kotonani kaiken sen, minkä talven pimeys on peittänyt: rasvaiset tahrat leivänpaahtimen kyljessä, pölyn lasteni valokuvakehyksissä pianon päällä ja jostain kumman syystä kuolleet kärpäset loistelamppujen suojakuoren sisällä. Joka ikinen päivä huomaan ne ja joka kerta aion ne jonakin päivänä siivota pois. Siirrän autuaasti koko touhun seuraavaan kertaan. Inhoan ikkunanpesua, imurointia, rätin kanssa hinkkaamista ja muuta sellaista räpläämistä, joka ei varmasti lopu koskaan. Mutta silti minua ärsyttää se, että en saa aikaiseksi itsestäni sen vertaa jotta kävisin ongelman kimppuun silloin kun sen kohtaan. Pakastimen sulatuskin vie aikaa oikeastaan vain noin puoli tuntia, mutta miksi se on niin vaikeaa? Se aloittaminen on vaikeaa. Tunnustan, että minulla on heikkouksia näissä asioissa.

Luonteeltani olen ehkä kärsimätön ja tartun haasteisiin sillä ajatuksella, että asioiden täytyy edetä nopeasti, tehokkaasti ja ilman mutkia. Haluan nopeasti tuloksia. Odotan sitä myös muilta. Monet elämäni suuret päätökset olen tehnyt nopeasti. Nuo päätökset ovat olleet eräänlaisia äkkilähtöjä johonkin uuteen. Jopa lasteni syntymät ovat olleet nopeita. Työhönottotilanteissa olen ollut aina valmis kuin partiopoika. Molemmat tärkeät parisuhteeni ovat päätyneet pikavauhtia rengastuksiin. Mitä sitä miettimään, jos kerran ”siltä tuntuu”?

Silti joskus olen ollut liian hidas ja käyttänyt aikaani epäolennaiseen sen sijaan, että olisin käyttänyt sen johonkin arvokkaampaan. Isäni nukkui pois hyvin nopeasti. Se oli äkkilähtö. Syytin itseäni, että en ollut käynyt häntä katsomassa pariin viikkoon. Oli ollut muita kiireitä. Äitini lähti myös minulta kysymättä. Vaikka valvoin hänen vuoteensa vierellä viimeiset hetket, olisin voinut käydä hänen luonaan edellisinä päivinä. En ehtinyt ja oli muita syitä siirtää käyntiä. Sitku ja mutku.

Voisinko alkaa opetella laittamaan elämän asioita tärkeysjärjestykseen ja toteuttamaan niitä myös samalla periaatteella? Tärkeä asia on hoidettava heti ja vähemmän tärkeä myöhemmin? Viime viikon hemmottelupäivä oli tärkeä ja sen hoidin heti ”alta pois”.  Nyt se ei onnistuisi, sillä hiukset lähtivät äkkiä: yksi päivä illassa ja huomaan, että ne lähtevät suihkun jälkeen tukkoina. Keijo ajeli pääni eilen kaljuksi. Onneksi viime viikolla ehdin käydä uimassa. Eihän se nytkään mahdotonta ole, mutta tuskinpa aivan heti säntään tällä ”lookilla” altaaseen.

P.s. Katsoessani itseäni peilistä huomaan, että tyylini on oikeastaan aika rokahtava jos ei peräti punkkari. Taidan vaihtaa meikkieni väriä mustaan ja vaihtaa korvikset vähän enemmän rankempaan suuntaan. Sopisikohan? Minulla on ollut ihan hyvä olo taas, ja olen siitä kiitollinen ja onnellinenkin. Elina laittoi minulle eilen ihanan tekstiviestin. Pienillä asioilla oma lapsi voi saada äidin leijumaan melkein ilmassa.