Niin se meni juhannuksen aikakin että hujahti. Koska tiesin, että sädehoitojaksoni alkaa juhannuksen jälkeen, päätin nauttia ”vapaista” ja lähteä mökkeilemään. Miehelläni ei ollut vapaita, joten lähdin ihan itsekseni reissuun. Sain kutsun sekä veljeni mökille että omalle mökilleni (jossa oli tyttäreni miehensä kanssa). Auton keula lähti sitten ensin mainitulle, Oona-koirani tietysti mukana. Ilmat olivat kohtuulliset, joskaan auringon näyttäytyminen ei ollut vakiona, mutta kaiken kaikkiaan reissu oli mukava. Sain nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta, sekä olla itsekin lomalla. Uimareissut kuuluivat tietty kuvioon, pyrin joka aamu käymään vedessä pulahtamassa, oli ilma mikä hyvänsä.

 

Siinä sitten ajellessani juhannuspäivänä takaisinpäin kuuntelin radiosta (Ylen ykköseltä) ”Välilevyjä”-ohjelmaa. Koska aiheena oli harmonikkamusiikki, niin keskityin kuunteluun entistäkin tarkkaavaisemmalla korvalla. Yksi kappale sai toimittajalta oikein tarkan selonteon: ”Läksin minä kesäyönä”. Kyseessä on erittäin tunnettu kansanlaulu, joka kertoo tietysti rakkaudesta ja surusta. Toimittaja kertoi laulun sanojen säkeistöjen perusteella esiintyvien henkilöiden olevan yksi ja sama. Ensimmäinen säkeistö kertoo henkilön menevän rannalle etsimään lepoa ja rauhaa. Hän katsoo veteen ja näkee siinä suruansa itkevän tytön, joka on menettänyt rakkaansa.  Eli itsensä. Esitetty harmonikkaversio hipoi kuuntelijan mielenterveyden rajoja, niin dramaattinen sovitus oli. Pysyin onneksi tiellä turvallisesti.

 

Moni miestä voi nähdä itsessään kaksi puolta. Ovatko ne sitten ”Päivänsäde ja Menninkäinen” tai jotain muuta, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa päivät ovat elämässämme erilaisia. Päivänsäde ja menninkäinen eivät voi milloinkaan muodostaa paria toisistaan, sillä silloin elämä olisi jotain siltä väliltä: tylsää kenties? Itsestäni voin kertoa sen, että varsinkin nyt sairauteni aikana olen kohdannut itsessäni kummatkin puolet. Tukiverkostoni avulla oma sisäinen menninkäiseni muuttuukin päivänsäteeksi, joka jaksaa olla valon lapsi. Tällaista voimaa sain kokea myös juhannuksena. Kiitos siitä kaikille heille, joiden seurassa sain olla. Helenan ruoat ja tarjoilut olivat jälleen kerran aivan uskomattomia!

Ne hetket, kun elämä on pimeää, ovat tietenkin raskaita elää. Toivottavasti ne eivät ole pidempiä kuin valon hetket.

 

                           Säde vastas: ”Peikko kulta, pimeys vie hengen multa

                           enkä toivo kuolemaa.

                           Pois mun täytyy heti mennä,

                           ellen kohta valoon lennä,

                           niin en hetkeäkään elää saa!”

 

P.S. Tuleva sädehoitojakso kestää viisi viikkoa. Omien laskujeni mukaan heinäkuun loppuun saakka on joka arkipäivä tieni käyvä sädehoitopoliklinikalle. Varmaankin jonakin aamuna lähden sinne menninkäisenä, mutta huolimatta jokapäiväisestä (arkipäivät) sädehoidosta toivon kuitenkin että jokin voima pitäisi minut pääosin päivänsäteenä. Toivon sitä todella.  Eihän tätä muuten jaksa.