syys2013%20012-normal.jpg

 

 

”Rakas siskoni Päivi, muista nyt että et rehki liikaa, tai pian sairastut uudestaan!” parahti Pirjo-siskoni toissapäivänä puhelimessa. Kyllähän tuo lause pysäytti. Minulla on ollut kiireisiä viikkoja sekä työssä että vapaa-aikana. Eilen jätin suosiolla menemättä erääseen kokoukseen. Töistä lähtiessä kaarsin kukkakaupalle ja ostin muutaman ihana oranssin neilikan. Siivouspäivän kunniaksi. Neilikoista tulee aina äiti mieleen. Hän piti neilikoista. Siivoojani oli käynyt meillä ja olipa ihana mennä puhtaaseen kotiin. Oikea käteni on ollutkin kainalosta turvoksissa ja ärtynyt jo muutaman päivän, joten tuo siivoojan apu on välttämätöntä. Maksuthan saa laittaa kotitalousvähennnyksiin.

 

Ne lähti sitte viimesetki elukat meijän navetasta! ” Tänä aamuna katsoin kelloradiotani ja se osoitti jo kahdeksaa. Rakkaani nukkui vieressäni aivan rentona. Ihana tunne, kun saamme viettää tästä eteenpäin yhteisiä viikonloppuja. Aiemmin olen saanut jäädä sänkyyn puolisoni noustessa aamunavetalle. Siispä tulevat viikonloput voimme viettää erilaisissa tunnelmissa ja eri paikoissakin, jos siltä tuntuu. Senpä takia olimme viikko sitten Tampereella konsertissa. Olin varannut jo kesän alussa liput Richard Claydermannin konserttiin. Olihan se ihanaa istua ja katsella sekä kuunnella hänen soittoaan. Mies oli tosi rentona. Hän kertoikin, että rakastaa esiintymistä. Sen kyllä huomasi. Vieressä istui jotakuinkin ”Juha Miedon kokoinen mies”. Hän oli Jalasjärveltä kotoisin. Vaihdoimme siinä muutaman sanan ennen konsertin alkua. Hän totesi kuunnelleensa viimeiset 20 vuotta tämän pianistin kappaleita ihan jatkuvasti autossa ja niin edelleen. Niinpä vain mies otti erään kappaleen aikana taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen kyyneleitä. Eipä tarvinnut minunkaan hävetä, kun toisen kappaleen kohdalla tunsin aivan samoin. Tosin pienessä käsilaukussani ei ollutkaan nenäliinaa. Onneksi siellä oli yksi pikkuhousunsuoja! Ihan pokkana otin sen ja taitoin kaksinkerroin ja siinä hämärässä salissa kuivasin kyyneleitäni siihen. Kukaan ei varmasti huomannut eroa valkoisen pikkuhousunsuojan ja nenäliinan välillä. Ja sitä paitsi: pikkuhousunsuoja imee takuulla enemmän kosteutta!

 

Samaisen Tampereen reissun yhteydessä kävimme ennen konsertin alkua ”shoppailemassa” sen verran, että löysimme eräästä ostoskeskuksesta kampaamon, johon pääsimme sisään ilman ajanvarausta. Pitkästä aikaa istuin kampaajan tuoliin. Nuori nainen alkoi kertoa, että hänen äidillään on ollut sama kohtalo vähän aikaa sitten. Juttelimme siinä niitä näitä. Hän leikkasi – siis LEIKKASI – hiuksiani! Ne ovat jo todella kasvaneet sen verran, että niitä saattoi jo leikata. Lisäksi otin kevytvärjäyksen. Olipa se ihana kokemus! Lopputulos tyydytti!

 

Keskiviikko oli sitten aivan mullistava päivä. Minua pyydettiin jokin aika sitten television Akuutti-ohjelmaan. No, tilaisuus oli houkutteleva ja suostuin. Niinpä sitten vietin reilut kolme tuntia kuvauksissa ja haastattelussa kyseiseen ohjelmaan tarvittavaan osioon, joka todellisuudessa sitten kestää vain kolme ja puoli minuuttia. Oli todella mielenkiintoista tutustua Ylen Oulun studioon ylipäätään. Soitin tädilleni Ruotsiin ja hän on innoissaan ja siellä näkyy tämä ohjelma myös. Se tulee Suomessa ulos 6.11 ja Ruotsissa 7.11. Toivottavasti se tarjoaa jonkinlaisen näkökulman saman kohtalon kokeneille ja toimisi vertaistukena.

Eilen kävin mieheni kanssa laittamassa haudat eli veimme sinne lyhdyt, kuusen havuja ja kanervat. Hautausmaalla on pakko ottaa rennosti. Siellä mieli hiljentyy ja muistikuvat palaavat aikoihin entisiin. Mummun haudalla vierailu tuo minulle aina mieleen ne ajat, jotka sain viettää äidinäitini kanssa. Hän oli mielestäni viisas nainen. Hän osasi ottaa rennosti, vaikka olikin sellainen ikiliikkuja, että koko ajan touhusi jotain. En muista, että hän olisi ollut stressaantunut tulevista asioista. Katsoin myös, kun mieheni laittoi Hannun haudalle lyhdyt. Keijo on hieno mies: hän on mennyt lesken kanssa naimisiin ja auttaa minua näin muodoin myös edellisen puolisoni haudan hoitamisessa.

 

P.S. Tapasin eilen erään ystäväni, joka on ollut yhtä aikaa kanssani etälukiossa. Hän kertoi omasta rintasyövästään. Hänen miehensä oli aikoinaan kuollut yllättäen ja hän oli huomannut pian leskeksi jäätyään muutoksen rinnassaan. Hänen lapsensa olivat hokeneet äidilleen: ”Äiti sinä et saa kuolla!” Ystäväni sanoi, että silloin oli tajuttava se tosiasia, että itsestä täytyy pitää huolta. Hän suorastaan käski minuakin tähän. Hän sanoi: ”Päivi, muista nyt että et tee mitään sellaista, joka on sinulle vastenmielistä, tee vain sellaisia asioita, joista nautit.”

Niin – näin ajattelevat varmaan kaikki lapset, joiden äiti sairastuu vakavasti: äiti sinä et saa kuolla. Minun on todella muistettava tämä asia ja pyrittävä ottamaan elämä rennosti. Rentouttavaa viikonloppua sinullekin!