Nyt alkoi loma. Ajoin töistä kaupan kautta kotiin. Radiossa lauloi Tuure Kilpeläinen valon pisaroista. Vaikka Tuuren fani en olekaan, kappale kolahti tällä kertaa. Olen ollut vailla valon pisaroita jo pidemmän aikaa. Siksi en ole jaksanut kirjoitella tänne blogiinkaan mitään. Olen ollut kevään aikana vailla valon pisaroita monestakin eri syystä. Tässä kirjoittaessani kuuuntelen tätä kappaletta taustalla, kursiivilla olevat lainaukset ovat siis kyseisestä laulusta.

Yksi syy siihen, että en ole jaksanut kirjoitella tänne on se, että poikani oli moottoripyöränsä kanssa kolarissa pääsiäisen alla. Edellä ajava autoilija ei nähnyt takaa tulevaa poikaani ja kääntyi ilman vilkkua oikealle. Enkeli tai ehkä useampikin oli mukana. Vakavasti olisi voinut käydä, mutta läheltä piti. Ambulanssilla vietiin sairaalaan. Onneksi ei todettu mitään muuta kuin vasemman pohjeluun murtuma. Nyt on kaikki kunnossa, jalka oli muutaman viikon kipeänä ja sitä hoidettiin eräänlaisella jalkatuella.

Kolmet hautajaiset huhti-kesäkuun aikana. Nykyisen mieheni kummitäti kuoli. Luonnollisesti olimme hautajaisissa mukana mieheni kanssa. Sitten Hannun kummisetä kuoli. Pertti oli innokas haitarimusiikin ystävä ja soitteli itsekin joten minua pyydettiin muistotilaisuuteen soittamaan. Kunniatehtävä, joka oli minulle muistoja mieleen tuova. Muistelin niitä aikoja, kun Hannun ja monen muun kanssa kokoonnuimme Pertin pyynnöstä soittelemaan pyhäpäivän ratoksi.

Nyt äskettäin Hannun isä kuoli. Tämä oli minulle raskasta. Pappa ja appi oli helposti lähestyttävä ja ystävällinen ihminen. Niin se vain on, että surulla on monet kasvot. Minun ja tyttäreni suru on yhdistänyt meitä ja yhdessä olemme muistelleet sekä Pentti-pappaa että myös koko sitä aikaa, kun mummulassa kävimme. Elina leikki papan kanssa ja minä saatoin anoppini kanssa tehdä kasvimaata tai autoin ikkunan pesussa. Tärkeä hetki oli kokoontua yhdessä pöydän ääreen ja nauttia talon antimista mummulle ominaiseen karjalaiseen tapaan. Kukaan ei esimerkiksi osaa tehdä niin hyviä sämpylöitä kuin Saara- mummu teki.

Näin ne muistot tulevat mieleen. Kaikki kaunis kertautuu. Epäilin jo itseäni siitä, että olenko surutyöni suhteen ”ok”, vai onko jotakin jäänyt surematta ja ”jäädytettynä” minussa. Totuushan on kuitenkin se, että minun on ollut aikoinaan pakko jaksaa nuorena leskenä yksin pienen lapsen kanssa.

”...tyttö istuu lätäkössä hiekkaa hiuksissaan,

se hakkaa muovolapiollaan suurta maailmaa,

älä tule paha kakku älä tule vaan

anna meille valon pisaroita...”

Olen miettinyt myös sitäkin, onko menetyksistä tarkoituskaan päästä kokonaan ”irti”. Itse ainakin pysähdyn useinkin miettimään siskojani tai Hannua. Äidistä puhumattakaan. Arjen asiat saavat minut usein ”keskustelemaan” äitini kanssa. Sitten olemme jostain tietystä asiasta yhtä mieltä. Saan ikään kuin siunauksen jollekin asialle tällä tavalla.

Vaikea sairaus vaikuttaa paljon muutenkin kuin itse sairauden aiheuttamat hoidot ja lääkitykset sivuvaikutuksineen. On ikään kuin aloitettava uudestaan, uudelta pohjalta koko elämä. Alkaa uusi aikakausi ja edessä on pitkä tuntematon tie, jota pitkin on askellettava askel kerrallaan. Ainoa varmuus on epävarmuus. Sivuvaikutukset leviävät koko perheeseen. Puoliso voi kokea olevansa ulkona koko tilanteesta. Tilanne on uusi ja outo.

”...ja rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan

kai se ilmestyy kun hiotaan ja seinät maalataan

niinkuin näkymätön mies se jostain aivastaa

kadonneita valon pisaroita...”

Laitoin eräänä päivänä kohtalokaverilleni sähköpostia. Työelämään olemme kumpikin palanneet viime syksynä ja nyt käymme läpi viime vuoden tapahtumia. Henkisesti. Työn ohessa muistelen itseäni vuosi sitten. Muistelen taksikyydityksiä hoitoihin, juhannuksen odotusta ja työhönpaluun jännittämistä. Kaiken koin kuitenkin aivan yksin. Kukaan ei voi tietää, miltä minusta tuntui. Olin hoitoprosessissa niin kiinteästi kiinni, että kaikki aika kului hoitojen ja kotielämän yhteensovittamisessa. Nyt asia on toisin. Hoitoja ei ole ja olen työssäkäyvä ihminen. Olenko terve? Koen, että olen, mutta kuitenkin tiedostan tulossa olevat kontrollikäynnit vuosien päähän. Pelko nakertaa välillä. Tarttumalla tähän hetkeen pysyn pinnalla. Nyt tajuan, kuinka minua kantoivat ja helpottivat erilaiset valon pisarat: lasten sanoma ”kyllä sinä äiti paranet”, ystävien tuki ja läheisten apu.

Tapasin tänään minulle läheisen ihmisen. Hän sairastaa syöpää. Hän tarvitsee juuri nyt sitä tukea, jota kaikki tuossa tilanteessa tarvitsevat: Apua arjen pyörittämiseen eli kotitöihin ja läsnäoloon. Minä olin vuosi sitten samassa tilanteessa. Valon pisaroita janosin. Lähelläoloa, tukea, apua kotitöihin, kuuntelua, keskustelua (odottaen kysymystä ”miten sinä voit?” tai ” miltä sinusta tuntuu?”). Suurin osa sairastavan ajasta on sitä kotona oloa kaikkien hoitojen keskellä. Hoidot ovat raskaita ja aiheuttavat eriasteisia fyysisiä oireita. Ruokahalu menee, hajuaisti muuttuu ja paino heittelee. Lisäksi läsnä on kuolemanpelko. Epätoivon hetkinä vakavasti sairastunut tarvitsee valon pisaroita pimeän keskelle.

”...valon pisaroita vasten pimeää, meille putoaa valon pisaroita,

valon pisaroita, kun toivo häviää, meille putoaa valon pisaroita

meille putoaa valon pisaroita”

P.S. Lapseni ovat minulle valon pisaroita. Tyttäreni silmissä näen valon pisaroita. Ne tuikkivat minulle keskellä pimeääkin. Silloinkin kun itse en näe muuta kuin pimeää. Poikani viettää hulvatonta nuoruusaikaa. Siitäkin olen onnellinen. Ymmärrän sen ja olen itse ”hengessä mukana”. Iloitsen siitä, että hänellä on ystäviä ja nuoruuden hehku sisuksissaan. Tiedän, että nämä minun omat ”valon pisarani ”ovat mukanani aina.