”Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Kotiportilta kouluun asti

minun askeleeni vie.”

Viime aikoina olemme työmme ääressä keskustelleet lähestyvästä joulusta ja sen mukannan tuomista arjen askareista. Moni odottaa joulua rauhoittumisen hetkenä, jolloin on hyvä syy pysähtyä miettimään kulunutta vuotta.

Ennen kuin laskeudumme joulun viettoon, useimmat meistä alkavat puuhastella niitä itselleen tarpeellisiksi katsomiaan asioita joulun viettoaan varten. Mikä on tärkeää, mikä vähemmän tärkeää? Voisiko jotain jättää tekemättä ihan hyvällä syyllä, kuten esimerkiksi liiallisen vouhkaamisen kaappien siivouksen suhteen? Eihän näin pimeällä edes huomaa pölyä tai sormenjälkiä! Siispä minäkin päätin sulkea silmäni niiltä.

Kyllähän toki jo entuudestaan tiedän, missä vaiheessa kevään ensimmäiset merkit osoittavat olemassaolostaan: päivien pidentyessä ja mahdollisten valkoisten lumihankien heijastuksen loistossa ne niin kauan kaivatut auringonsäteet työntyvät vääjäämättä keittööni. Samalla huomaan kolikon kääntöpuolen. Miten ihmeessä tuo mikroaaltouunin kylki voikin olla noin täynnä sormenjälkiä tai ikkunan pinta noin samea?

Joka ikinen kevät sama toistuu. Syytän itseäni siitä, että olen sulkenut silmäni siltä tosiasialta, että eläminen jättää jälkensä myös keittiöön. Olen laiminlyönyt tehtäviäni keittiön suhteen. Se mitä ei ”näe”, ei ole olemassa.

Mutta eihän se ole niin. Aurinko paljastaa kaiken sen, miltä olen silmäni sulkenut.

Usein jään miettimään kaikkea sitä pientä ja suurta, mitä elämässä tapahtuu, mutta jostain syystä emme havahdu näiden asioiden äärelle tarpeeksi ajoissa.

Pieniä hyviä asioita ovat esimerkiksi tuttavan hymy ja tervehtiminen kaupan hedelmätiskillä. ”Mitä kuuluu? Miten sinä voit?”

Tällä viikolla näin sairaalamme perinteisessä joulutilaisuudessa (jonne kutsutaan myös eläkkeelle siirtyneitä työntekijöitä) erään jo monta vuotta eläkkeellä olleen henkilön, joka muisti kysyä minulta minuun itseeni liittyvää montaa asiaa. Kuinka hyvältä se tuntuikaan! Samalla tiedustelin häneltä hänen kuulumisiaan. Oikein mukava kohtaaminen. Jälkeenpäin ajatellen mietin sitä, kuinka paljon tällaista yhdessä tapahtunutta kohtaamista ylipäätään meidän olisikaan hyvä pitää muistissa.

Kaamoksesta huolimatta.

Onko niin, että liian usein suljemme silmämme monilta eri asioilta? Emme näe ystävämme tai työyhteisön jäsenemme hätää? Käännämmekö selkämme ja siten luulemme pääsevämme vähemmällä? Muistammeko auttaa heitä, jotka apua tarvitsevat? Osaammeko toimia oikein, kun tilanne sitä vaatii?

Elämä vaatii jatkuvaa tilannetajua. Tässä meillä on oppimista. Joulun lähestyessä on hyvä hetki pysähtyä miettimään heitä, jotka ehkä ovat apua vailla. Käydä tapaamassa vanhaa ystävää, joka on jäänyt yksin. Vierailla hänen luonaan, joka on yhtäkkiä kohdannut vakavan sairauden. Herätellä esiin työyhteisön työhyvinvointia ja yhteishenkeä. Miettiä omaa rooliaan arjessa. Ottamaan vastuuta omista sanoistaan ja tekemisistään. Elämään ihmisiksi.

Muistella heitä, joiden kanssa olemme joskus jouluja viettäneet.

Opetella elämään ihmisen lailla.

Nyt juuri sille on tilausta.

 

Rehellistä joulua ja vastuullista uutta vuotta!

”Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie.”   V.A.Koskenniemi