Ajelin eräästä kokouksesta kotiini eräänä iltana kuluneella viikolla. Kyydissäni oli Marja, joka oli myös kokouksessa mukana. Häntä ei voi syyttää puhumattomuudesta. Marja aikoi tehdä piimäkakun ja tuoda sen meille jonakin päivänä. Kuinka ihanaa ja aitoa naapurista välittämistä! Olenkohan minä muistanut olla läheisteni turvana silloin, kun sitä on tarvittu? Rupattelimme niitä näitä ja pian hän jäikin kyydistäni pois. Tällaiset arjen pienet hetket ovat kullanarvoisia. Varsinainen kokous oli mukava hetki oman arkeni sisältöön.

Vaikka luottamushenkilönä oleminen vaatii keskittymistä yhteisiin asioihin, paneutumista asiakirjoihin sekä tietenkin kantaa ottamista itse kokouksessa, on se silti palkitsevaa – onhan minut valittu tähän toimeen ja minun on myös oltava sen arvoinen! Olla luottamuksen arvoinen. Kävin kirjastossa lainaamassa pari kirjaa luottamushenkilönä toimimisesta, ja toisessa sanotaan muun muassa näin:

”Hänen tulisi edistää kunnan ja sen asukkaiden parasta. Toimessaan hänen tulisi kohdella asukkaita tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.” (Luottamushenkilön käsikirja 2008, s. 15)

 

Käydessäni päiväkävelyllä koirani kanssa rauhallisella tiellämme jatkoin matkaa metsätielle, kuten niin usein ennenkin. On niin ihanaa, kun voin kävellä siellä myös talvisin, koska traktorin jäljet ovat tehneet talven aikana siihen hyvän tien myös kävellä. Kuuntelin puiden latvoissa äänteleviä pikkukäpylintuja. Kevään merkkejä! Nautin aurinkoisesta kevätpäivästä ja metsäisestä tuoksusta. Maalla on ihanaa asua, kun pääsee omalta kotiovelta suoraan metsälenkille. Koirani on eräänlainen luottamushenkilö: se ei jätä minua ja huomaa heti, jos käännyn takaisin.

Tässä tilanteessa olen äärettömän kiitollinen kaikille niille ihanille ihmisille, jotka monin eri tavoin ovat minua muistaneet: joku facebookissa, joku soittelee, joku juttelee kaupan vihannestiskillä (kuten tänäänkin juttelin Eilan kanssa: hän on hurahtanut mummoksi, mutta silti hän malttoi keskustella kanssani melko tovin ja sain häneltä lisää virtaa akkuihini, kiitos Eila). Laboratoriossa käydessäni puolestaan juttelin ihanien ihmisten kanssa (kiitos kaikille).

On hyvä, että sosiaalinen verkosto tarjoaa monipuolista apua, eli jokainen tavallaan. Kunhan tästä kevät etenee ja aurinko päästää räppänät selälleen niin polkupyöräilen kotimaisemiin. Siellä onkin monta taloa joissa on tarkoitus piipahtaa. Aila-serkku on ollut yksi merkittävä henkilö tässä jutussa, että sinne on tarkoitus mennä ensimmäiseksi. Aina kun saan puhelun häneltä, tuntuu kuin olisin itse paikan päällä ja takaisin lapsuusvuosissani. Niin se vain on.

 

Mitä tehdä, kun tiedät että läheisesi on sairastunut vakavasti?

En osaa sanoa siihen muuta kuin että:

1. ole lähellä
2.  jos et tiedä mitä sanoa, sano se hänelle
3. kysy, mitä voin tehdä hyväksesi, tarvitko jotain?
4. pidä yhteyttä (voitte sopia tapaamisista jne.), hän ei välttämättä jaksa pitää yhteyttä
5. muista, että voit olla hänelle se erittäin tärkeä henkilö juuri siinä tilanteessa

 

P.S. olin onnellinen, kun kuulin, että verikoearvoni olivat loistavat. Kävin eilen laboratoriossa ja parin tunnin kuluttua syöpäpoliklinikalta minulle soitti sairaanhoitaja tuloksistani. Ihanaa henkilökuntaa siellä! Maanantaina suuntana ”Ihmemaa”.