Laitoin pyykkiä koneesta kuivumaan. Rintaliivit ovat näköjään uusimisen tarpeessa. Täytyypä tilata uusia. Kuinka mukavaa olisikaan käyttää tavallisia liivejä, mutta minun on tässä tilanteessa tilattava ne erikoisliikkeestä tämän proteesini vuoksi. Siellä valikoima ei ole kovin monipuolinen. Jos tässä päädyn rinnankorjausleikkausprosessiin, niin uusitun rintavarustukseni myötä takuulla valitsen kaikkein herkullisimmat mallit itselleni! Olen sen ansainnut.

 

Oli se vain niin ihanaa imettää omaa lasta! Heti synnytyksen jälkeen Oulaskankaan synnytysosaston hoitajat huolehtivat siitä, että vauvani pääsi rinnoilleni mahdollisimman pian. Pienen tyttöni ja myöhemmin pienen poikani suu hakeutui kuin vaistomaisesti rinnoilleni. Pieni mutruinen suu hamusi janoisesti nänninpäätä. Maitoa alkoi ryöpsähdellä pienen suun täydeltä. Itkun sekaisin tuntein nautin jokaisesta imetyshetkestä. Varsinkin niistä ensimmäisistä.

Tässäkö on tämä ihana, kauan odotettu pieni lapseni! Tytölläni näyttää olevan samanlainen luomi tuossa ohimolla kuin isälläni ja yhdellä isoveljellänikin on. Poikani onkin oikein jämerä, hänestä varmaan tulee tosi mies!

 

Imetystilanteessa sitä ihailee vauvaansa ja tutustuu samalla tähän uuteen ihmeeseen. Etsii hänestä kasvonpiirteitä, jotka viittaavat ehkä mummoon, isosiskoon tai puolisoon ja niin edelleen. Synnytysosaston rauhallinen ja turvallinen ilmapiiri leijuu ympärillä. Minulla ei ole mitään hätää, pääsinhän lähelle synnyttämään ja olihan vastassa tuttuja hoitajiakin.

 

Osastonhoitaja Asta auttoi minua sukkien kanssa, kun olin saanut esikoiseni Elinan vuonna 1985. Muistan aina tuon hetken. Koin itseni arvokkaaksi ja ainutlaatuiseksi. Että itse osastonhoitajalla oli aikaa minulle! En koskaan unohda sitä hetkeä.

 

Työssäni laboratoriohoitajana Anita lohdutti minua, kun olin sen tarpeessa. Oli vuosi 1987 ja olin iltavuorossa. Menin ottamaan vauvasta näytettä, mutta olin saman päivän aamuna saanut kuulla, että Hannu-puolisoni, joka oli ollut OYS:ssa leikkauksessa, oli saanut kuulla kiireiseltä lääkäriltä, että leikkauksen aikana otettujen näytteiden perusteella hän sairastaa lymfoomaa. Hannu soitti heti aamulla minulle sairaalavuoteeltaan ja kertoi, että lääkäri tuli, sanoi sanottavansa ja lähti pois takin liepeet liehuen. Hannu kysyi sitten minulta, että mitä se lymfooma on. Minä katsoin asiasta silloisesta lääkärikirjasta, joka minulla sattui olemaan kotona kirjahyllyssä. Koskaan en unohda sitä tunnetta, mikä minulla oli. Enhän voinut hänelle suoraan sanoa, että huono on ennuste. Vein Elinan hoitoon ja menin iltavuoroon. Vauvalan oven avatessani en voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Kerroin ensimmäiselle hoitajalle, joka vastaani tuli, mikä on mieheni tilanne. Tämä hoitaja sattui olemaan lastenhoitaja Anita. Hän kuunteli ja halasi minua. Hänen avullaan jaksoin olla tuon illan töissä.

 

Kummankin vauvan kohdalla synnytykseni on tapahtunut varsin nopeasti. Tyttäreni syntymä sattui perjantain ja lauantain välisenä yönä. Bändillämme jossa itsekin olin hanuristina, oli keikka lauantaina jossain kauempana. Hannu pääsi aamusella kotiimme nukkumaan minun jäädessä vauvamme kanssa laitokselle. Tuoreen isän ei tarvinnut ajaa pitkää matkaa ja hän pystyi osallistumaan soittokeikalle heti samana iltana. Rumpali oli kylläkin ilmoittanut tanssiväelle, että tämä basisti on tuore isä! Aplodeja satoi tietysti, sehän on selvää.

 

Poikani syntymä taas oli sen verran helppo myös, sillä synnytyssairaalan läheisyys jälleen kerran takasi huolettoman ilmapiirin ottaen huomioon sen, että kumpikin synnytys on ollut varsin nopea. Keijo-puolisollani oli noihin aikoihin lehmiä ja koska synnytys käynnistyi aaamulla juuri kun hänen olisi pitänyt mennä aamulypsylle, niin siinäpä olikin vähän sukkulointia! Keijo vei minut sairaalaan, oli vähän aikaa kanssani ja totesi, että pitäisi kyllä järjestää joku aamunavettaankin. Kätilö totesi, että: ”Kyllä sinä ehdit, käy vain ohjeistamassa se naapurin Tomi ja tule sitten takaisin”. Ja niinhän siinä kävikin, että Keijo ehti takaisin paikalle juuri sopivasti mukaan näkemään oman poikansa syntymän. Tämäkään ei olisi ollut mahdollista, jos synnytyssairaala olisi ollut kaukana.

 

Jokaisella äidillä olisi tarina kerrottavanaan Jokainen syntymä jää äidin mieleen kuin tatuointi iholle. Jokainen syntymisen ihme on oma tarinansa. Ja niin kuin elämässä yleensä, kaikki tarinat eivät aina pääty onnellisesti. Aina voi jokin mennä pieleen, vaikka minkälaisia turvatoimia ja lakipykäliä valtiovalta asettaisi taustalle. Siitä huolimatta tässä ollaan nyt heittämässä niin sanotusti "lapsi pesuveden mukana pois", jos synnytykset keskitetään isompiin sairaaloihin. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: tae siitä, että synnyttäminen isossa ruuhkaisessa sairaalassa tapahtuu ehkä ”turvallisemmin” (josta en nyt ole yhtään varma, sillä pitkä matka jo sinänsä aiheuttaa todella ison riskitekijän) kaukana ja vieraassa ympäristössä vai tae siitä, että koko perhe voi aidosti olla läsnä synnyttämisen hetkellä lähellä kotia, lähellä rakkaita ja vailla huolta synnytyksen lähestyessä siitä, että ehtiikö ajoissa perille.

 

Tämä on pieni tarina Oulaskankaan sairaalan synnytysosastosta omalta kohdaltani. Tämä tarina on tosi. Kiitos teille kaikille arvokkaille synnytysosaston henkilökuntaan kuuluville ja kuuluneille, jotka olette tehneet tätä arvokasta ja laadukasta työtä perheidemme, kansakuntamme ja yhteiskuntamme eteen. Teidän toimintanne elää kaikkien synnyttäjien, perheiden ja työyhteisömme muistoissa, vaikka mitä ikinä syksy toisikin tullessaan.

 

P.S. Niistä rintaliiveistä vielä...eihän niiden tarvitse olla mitään mummomallia, vaikka mummo en vielä olekaan. Mistähän saisin oikein ihanat? Sellaiset, jotka ovat meikäläisille tarkoitetut? Vai onkohan tuo rinnankorjausleikkaus oikeasti hyvä juttu, olisinhan sitä sitten ehkä joskus ”mummuna” lapsenlapseni silmissä vähän ”kesymmän” näköinen. Toivottavasti lapsenlapseni syntymä sitten joskus toteutuu yhtä hyvissä käsissä kuin minulla eli Oulaskankaan sairaalaa vastaavissa olosuhteissa.