Nykyaikana muistitikku on todella tarpeellinen useimmille meistä. Siihen on kätevää tallettaa kuvia, tiedostoja ja muuta tarpeellista. Onhan se hyödyllinen myös kopiovarastona,  jos tärkeät tallenteet tuhoutuvat toisessa kohteessa. Minullekin on kertynyt erinäisiä muistitikkuja monia. Esimerkiksi työssäni tarvittavat luennot tai erilaiset esitelmän aiheet talletan tikulle. Yksi pieni tikku on sitten mukanani, kun menen johonkin pitämään luentoa tai esitelmää. Teen siis tikulla asiaa. En tikusta, tai kyllähän siitäkin joskus. Näinhän se menee.

Vuosia sitten eräällä keikkamatkalla basistiystäväni Teuvon kanssa juttelimme ihmisen muistista. Muistan elävästi sen keikkamatkan johonkin päin eteläistä lääniämme. Ajelimme kesäisenä iltana Sievin ohi ja Teuvo kertoi, että meillä on päässämme eräänlainen arkistonhoitaja, joka siirtelee talletettavia tapahtumia eri kohteisiin. Niitä sitten sieltä tarpeen mukaan mieli tai ajatus tuo uudelleen käsiteltäväksemme. Mielenkiintoista. Meillä jokaiselle on siis muistitikku päässämme.

Kyseinen muistitikku tallentaa omaan lokeroonsa esimerkiksi tuoksuja. Viikko sitten ajelin sisarenpoikani Henryn perheen kanssa Ouluun eräisiin lakkiaisiin. Henryn kanssa tulimme siihen tulokseen, että ihmisten välisissä kemioissa vaikuttavat nimenomaan tuoksut. Ihastumme ja rakastumme ihmiseen, jonka tuoksu alitajuisesti valtaa meidän mielemme niin, että emme enää muita tuoksuja haluakaan. Kerroin, että Hannu-puolisoni kuoltua pidin hänen pyjamaansa viikkoja joko päälläni tai sitten vuoteessa vieressäni. Haistelin Hannun tuoksua. En olisi millään raaskinut hävittää sitä. Kun tuoksut loppuivat, elimistöni alkoi oirehtia. Hormonit menivät sekaisin. Sain eräänlaisia vaihdevuosioireita silloin 31-vuotiaana. En tajunnut aluksi syytä siihen. Mutta uskon, että elimistöni huomasi mieheni tuoksujen puutteen ja reagoi siihen.

Tuoksut tuovat siis mieleemme monia asioita. Äidin leipomien leipien ja lihapadan tuoksu erään kevättalven iltana kauan sitten täysikuun aikaan hiihtomäestä tullessamme, koululuokan tuoksu syksyllä kesäloman jälkeen tai alkukesän koivujen antamat hienot tuoksut illalla tansseista palatessa. Paahteisen kesäpäivän tuoksu heinäpellolla heinää seivästettäessä.  Ja monia muita tuoksuja. Aivomme liittävät tietyt tuoksut tiettyihin tilanteisiin.

Musiikillekin on oma lokeronsa. Se onkin muistilokeroista viimeinen, jonka muistisairaus voi tuhota. Syytä siihen en tiedä. Kannattaakin soittaa muistisairaalle ihmiselle hänen mielimusiikkiaan. Se tuo mieleen rakkaita muistoja. Muistan itse, kuinka eräässäkin tilanteessa sain muuten puhekyvyttömälle vanhukselle kyyneleet silmiin, kun soitin hänelle heidän häävalssinsa. Voit vain kuvitella, kuinka tuo tilanne herkisti omankin mieleni. Tuo hetki on muistoissani aina.

Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Olen saanut olla viime aikoina mukana sellaisissa tilanteissa, että joko minua on kuvattu tai minä olen kuvannut. Nyt sitten ihailen lopputulosta. Tietysti voin sen paljastaa, että oma kriittinen silmä havaitsee itsestään aina jotain ”korjailemisen” aihetta. Vaan antaapas olla, kun muistelen asiaa taaksepäin, tilanne oli sama. Tuntui, että kuvissa olisi pitänyt olla itsestä aina jotain hieman paremmin. Mutta kun aikaa kuluu, sitä katselee itseään omissa kuvissaan ihan eri ajatuksin. Itse ainakin katselen vanhoja valokuvia liittäen niihin muistoja ja tunteita. Ehkä juuri siksi nämä vasta otetut kuvat eivät ”näyttäydy” itselle niin syvästi: tarvitaan aikaa (välimatkaa) kuvien syvällisempään tarkasteluun ja muistoihin uppoutumiseen.

 

Päässämme on muistitikulla siis monenlaista talletuslokeroa. Aivomme sijoittavat sinne asioita niiden ominaisuuden ja tärkeyden mukaan. Viikolla ihastelin sitä iloista ja täydellistä antautumista kesäisen järven syleiltäväksi, jonka vain lapset osaavat tehdä. Muistini ei pettänyt. Samaistuin itsekin noihin tyttäriin, jotka loiskuttelivat vedessä vailla huolta tulevaisuudesta. Sain lisää muistoja talletettavaksi samaan lokeroon, mutta eri aikakaudelle.

P.S. Kävin eilen sädehoitopoliklinikalla. Sain asettua makuulleni sängylle, jossa allani oli eräänlainen patja. Minun käteni laitettiin pääni taakse, ja patja alkoi täyttyä. Minusta tehtiin ”muotti” varsinaisia sädehoitoja varten. Patjan kylkeen laitettiin nimeni. Se otetaan esiin joka kerta kun menen hoitoon. Näin varmistetaan se, että olen jokainen kerta samassa asennossa. Minulle mitattiin tarkat pisteet hoitoja varten ja ne merkattiin tatuoimalla. Nyt olen tavallaan lomalla, sillä sädehoitojakso alkaa juhannuksen jälkeen. Muistan Ihmemaassa käyntejäni tietyllä kunnioituksella ja luottamuksella. Sytostaatit eivät vieneet kaikkia hiuksiani, mutta kynnet ovat melko surkeassa kunnossa. Kuntoilun olen aloittanut. Viime viikolla pyöräilin yhteensä noin 100 km. Tänään noin 25 km. Kyllä tämä tästä. Nämäkin kokemukset ovat muistitikullani.