Nosti rinkan selkäänsä ja otti repun käteensä. Sanoi heipat isälleen ja lähti ulos. Siellä kaverit odottivat autossa.

Varhainen juhannusaatto hiljeni minulle. Siitäkin huolimatta, että pihapiirin lintujen konsertti oli korvia huumaava ja aamun ilmassa väreili lähestyvän kauniin kesäpäivän tuntu.

Tämä juhannus on minulle erilainen – taas kerran. Nyt poikani kokeilee siipiään uudella tavalla. Kavereineen menevät Hollantiin festareille. Kaikki ovat kunnon poikia, mutta siitä huolimatta mielessäni on pelko ja huoli. Äitinä sitä haluaa lastensa kasvavan ulos pesästä ja pärjäävän omillaan, mutta kuitenkin tällaiset ”äkkilähdöt” saavat sydämen sekoamaan.

Tyttäreni on puolisonsa kanssa mökillämme. Hän lähestyy vähitellen (siis pikkuhiljaa...aika menee siivillä) jos ei nyt keski-ikää, niin ainakin varhaista sellaista. Hänen tapansa toimia oman elämänsä haltuunottajana muuttuu pikkuhiljaa yhä vahvemmaksi. Äitinä saan häneltä usein tukea ja turvaa naisten elämään kuuluvissa asioissa. Kuuntelen hänen ohjeitaan ja viisaita ajatuksiaan mielelläni. Olen kiitollinen siitä, että saan häneltä ohjeita ja tukea silloin, kun sitä tarvitsen. Ikääntyessäni tiedän sen, että tarvitsen sitä aina ehkä enemmän. Ja olen sitä jo saanutkin.

Edellisestä kirjoituksestani onkin pitkä aika. Suunnittelin tuolloin rinnankorjausleikkaukseen menoa. Nyt se toimenpide on sitten ohi. Tässä olen vähitellen toipunut tästä toimenpiteestä samalla kesää odotellen. Itse leikkaus toimenpiteenä yleensäkin on varsin iso, ja täytyy olla kärsivällinen paranemisen suhteen. Vähitellen kuitenkin huomaan edistymistä ja alan jopa nauttia ”uusista rinnoistani” uudella tavalla. Uusia rintaliivejä tekee niin mieli! On ehkä vähän luonnollisempi olotila nyt. Vaikkakin omat alkuperäiset rintani olisivat olleet minulle ne mieluisimmat. Tyttärestäni oli iso apu ja tuki tämän ”projektin” aikana. Nyt saan olla hyvillä mielin tästä eteenpäin. Kiitokset myös Helenalle ja kaikille muille, jotka ovat olleet mukana tsemppaamassa.

Onhan se hyvä, että nykyään saa uusia osia kehoonsa jossain määrin. Kaikkea ei kuitenkaan voi korvata. Ei muistoja eikä kosketuksia. Pienten lasteni pulleiden käsivarsien ojentuessa äitinsä syliin. Heidän sanoessaan ensimmäisen kerran: ”Äiti.”

Aika kuluu kuin siivillä.

Toissayönä keitin paikallista perinneruokaa pihamme grillimökissä. ”Juhannusheran” hiljaa poreillessa suuressa kattilassa kuuntelin samalla yöradiota ja nautin täysikuun luomasta tunnelmasta. Kello oli noin kaksi aamuyöllä, kun hera oli valmista. Mieheni lähti ensiannoksen tätä herkkkua maisteltuaan pelloille ruiskutuksia tekemään. Oli tyyntä ja sen vuoksi sää oli viljapeltojen ruskutuksille sopiva. Tällainen työ on tehtävä silloin, kun on sen aika ja on hyvä sää. Nyt voi sitten rauhoittua juhannuksen viettoon siltäkin osin.

Keittämisen lomassa ajatukseni olivat mukana Helin perheen reissussa. Toivottavasti siellä on kaikki hyvin. Enkelten siipien suojelusta ja kannattelua heille. Helin elämä ei ole ollut helppoa, kuten ei ehkä Toninkaan. Nyt suon heille perheineen oikein ihanaa tulevaisuutta uusien ihanien ihmissuhteiden löydyttyä!

Eilen jouduin käyttämään koiraani eläinlääkärillä. Onneksi sain mukaani ihanan nuoren kaveriksi, ja niinpä meillä meni mukavasti keskipäivä. Takatassun pieni murtuma vie aikaa parantuakseen. Oona-koira on perheellemme rakas, eikä sitä voi korvata millään toisella koiralla. 

P.s. Elämä kuluu kuin siivillä. Tämä sanonta on monimerkityksellinen ainakin minulle. Joskus on täytynyt pysähtyä ja huomata, että hetki on jollain tapaa tavallista suurempi tai muuten arjesta poikkeava. Toisinaan taas elän kiireen keskellä ja tuntuu siltä, eikä aika ei tahdo riittää.

Ihmisen elämä on ehkä vähän niin kuin tässä pihalla kiertelevän haarapääskysen lentoa: välillä voi istahtaa tuohon talon katolla olevan antennin päälle ja laulaa luritella kaikessa rauhassa. Sitten taas täytyy ottaa pikakiitoa hyönteisen perässä. Poikaset tarvitsevat ruokaa.

Äitiäni kävin katsomassa hänen viimeisinä elinvuosinaan kaiken muun ”ruuhkan” keskellä. Siellä istahdin. Juttelimme niitä näitä. Tarvitsin hänen siipiensä suojelua. Siipien suojelua tarvitsee jokainen meistä.

Usein muistelen äitiäni ja isääni. Tänäkään juhannuksena en voi vihtoa juhannussaunassa isäni tekemällä vastalla. Toivon kuitenkin, että omat siipeni kantaisivat vielä pitkään. Kuuntelen lintujen laulua pihapiirissämme ja luotan lasteni siipien kantavan. Nautin myöhemmin illalla ja yöllä juhannukseen laskeutuvan aattoyön täysikuusta.

Rauhallista ja turvallista juhannusta kaikille Eino Leinon Nocturne-runon sanoin:

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.


 

Oli se vain niin ihanaa imettää omaa lasta! Heti synnytyksen jälkeen Oulaskankaan synnytysosaston hoitajat huolehtivat siitä, että vauvani pääsi rinnoilleni mahdollisimman pian. Pienen tyttöni ja myöhemmin pienen poikani suu hakeutui kuin vaistomaisesti rinnoilleni. Pieni mutruinen suu hamusi janoisesti nänninpäätä. Maitoa alkoi ryöpsähdellä pienen suun täydeltä. Itkun sekaisin tuntein nautin jokaisesta imetyshetkestä. Varsinkin niistä ensimmäisistä.

Tässäkö on tämä ihana, kauan odotettu pieni lapseni! Tytölläni näyttää olevan samanlainen luomi tuossa ohimolla kuin isälläni ja yhdellä isoveljellänikin on. Poikani onkin oikein jämerä, hänestä varmaan tulee tosi mies!

Imetystilanteessa sitä ihailee vauvaansa ja tutustuu samalla tähän uuteen ihmeeseen. Etsii hänestä kasvonpiirteitä, jotka viittaavat ehkä mummoon, isosiskoon tai puolisoon ja niin edelleen. Synnytysosaston rauhallinen ja turvallinen ilmapiiri leijuu ympärillä. Minulla ei ole mitään hätää, pääsinhän lähelle synnyttämään ja olihan vastassa tuttuja hoitajiakin.

Osastonhoitaja Asta auttoi minua sukkien kanssa, kun olin saanut esikoiseni Elinan vuonna 1985. Muistan aina tuon hetken. Koin itseni arvokkaaksi ja ainutlaatuiseksi. Että itse osastonhoitajalla oli aikaa minulle! En koskaan unohda sitä hetkeä.

Työssäni laboratoriohoitajana Anita lohdutti minua, kun olin sen tarpeessa. Oli vuosi 1987 ja olin iltavuorossa. Menin ottamaan vauvasta näytettä, mutta olin saman päivän aamuna saanut kuulla, että Hannu-puolisoni, joka oli ollut OYS:ssa leikkauksessa, oli saanut kuulla kiireiseltä lääkäriltä, että leikkauksen aikana otettujen näytteiden perusteella hän sairastaa lymfoomaa. Hannu soitti heti aamulla minulle sairaalavuoteeltaan ja kertoi, että lääkäri tuli, sanoi sanottavansa ja lähti pois takin liepeet liehuen. Hannu kysyi sitten minulta, että mitä se lymfooma on. Minä katsoin asiasta silloisesta lääkärikirjasta, joka minulla sattui olemaan kotona kirjahyllyssä. Koskaan en unohda sitä tunnetta, mikä minulla oli. Enhän voinut hänelle suoraan sanoa, että huono on ennuste. Vein Elinan hoitoon ja menin iltavuoroon. Vauvalan oven avatessani en voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Kerroin ensimmäiselle hoitajalle, joka vastaani tuli, mikä on mieheni tilanne. Tämä hoitaja sattui olemaan lastenhoitaja Anita. Hän kuunteli ja halasi minua. Hänen avullaan jaksoin olla tuon illan töissä.

Kummankin vauvan kohdalla synnytykseni on tapahtunut varsin nopeasti. Tyttäreni syntymä sattui perjantain ja lauantain välisenä yönä. Bändillämme jossa itsekin olin hanuristina, oli keikka lauantaina jossain kauempana. Hannu pääsi aamusella kotiimme nukkumaan minun jäädessä vauvamme kanssa laitokselle. Tuoreen isän ei tarvinnut ajaa pitkää matkaa ja hän pystyi osallistumaan soittokeikalle heti samana iltana. Rumpali oli kylläkin ilmoittanut tanssiväelle, että tämä basisti on tuore isä! Aplodeja satoi tietysti, sehän on selvää.

Poikani syntymä taas oli sen verran helppo myös, sillä synnytyssairaalan läheisyys jälleen kerran takasi huolettoman ilmapiirin ottaen huomioon sen, että kumpikin synnytys on ollut varsin nopea. Keijo-puolisollani oli noihin aikoihin lehmiä ja koska synnytys käynnistyi aaamulla juuri kun hänen olisi pitänyt mennä aamulypsylle, niin siinäpä olikin vähän sukkulointia! Keijo vei minut sairaalaan, oli vähän aikaa kanssani ja totesi, että pitäisi kyllä järjestää joku aamunavettaankin. Kätilö totesi, että: ”Kyllä sinä ehdit, käy vain ohjeistamassa se naapurin Tomi ja tule sitten takaisin”. Ja niinhän siinä kävikin, että Keijo ehti takaisin paikalle juuri sopivasti mukaan näkemään oman poikansa syntymän. Tämäkään ei olisi ollut mahdollista, jos synnytyssairaala olisi ollut kaukana.

Jokaisella äidillä olisi tarina kerrottavanaan Jokainen syntymä jää äidin mieleen kuin tatuointi iholle. Jokainen syntymisen ihme on oma tarinansa. Ja niin kuin elämässä yleensä, kaikki tarinat eivät aina pääty onnellisesti. Aina voi jokin mennä pieleen, vaikka minkälaisia turvatoimia ja lakipykäliä valtiovalta asettaisi taustalle. Siitä huolimatta tässä ollaan nyt heittämässä niin sanotusti "lapsi pesuveden mukana pois", jos synnytykset keskitetään isompiin sairaaloihin. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: tae siitä, että synnyttäminen isossa ruuhkaisessa sairaalassa tapahtuu ehkä ”turvallisemmin” (josta en nyt ole yhtään varma, sillä pitkä matka jo sinänsä aiheuttaa todella ison riskitekijän) kaukana ja vieraassa ympäristössä vai tae siitä, että koko perhe voi aidosti olla läsnä synnyttämisen hetkellä lähellä kotia, lähellä rakkaita ja vailla huolta synnytyksen lähestyessä siitä, että ehtiikö ajoissa perille.

Tämä on pieni tarina Oulaskankaan sairaalan synnytysosastosta omalta kohdaltani. Tämä tarina on tosi. Kiitos teille kaikille arvokkaille synnytysosaston henkilökuntaan kuuluville ja kuuluneille, jotka olette tehneet tätä arvokasta ja laadukasta työtä perheidemme, kansakuntamme ja yhteiskuntamme eteen. Teidän toimintanne elää kaikkien synnyttäjien, perheiden ja työyhteisömme muistoissa, vaikka mitä ikinä syksy toisikin tullessaan.

P.S. Niistä rintaliiveistä vielä...eihän niiden tarvitse olla mitään mummomallia, vaikka mummo en vielä olekaan. Mistähän saisin oikein ihanat? Sellaiset, jotka ovat meikäläisille tarkoitetut? Vai onkohan tuo rinnankorjausleikkaus oikeasti hyvä juttu, olisinhan sitä sitten ehkä joskus ”mummuna” lapsenlapseni silmissä vähän ”kesymmän” näköinen. Toivottavasti lapsenlapseni syntymä sitten joskus toteutuu yhtä hyvissä käsissä kuin minulla eli Oulaskankaan sairaalaa vastaavissa olosuhteissa.

sinun kaduillas, koulutie.

Kotiportilta kouluun asti

minun askeleeni vie.”

Viime aikoina olemme työmme ääressä keskustelleet lähestyvästä joulusta ja sen mukannan tuomista arjen askareista. Moni odottaa joulua rauhoittumisen hetkenä, jolloin on hyvä syy pysähtyä miettimään kulunutta vuotta.

Ennen kuin laskeudumme joulun viettoon, useimmat meistä alkavat puuhastella niitä itselleen tarpeellisiksi katsomiaan asioita joulun viettoaan varten. Mikä on tärkeää, mikä vähemmän tärkeää? Voisiko jotain jättää tekemättä ihan hyvällä syyllä, kuten esimerkiksi liiallisen vouhkaamisen kaappien siivouksen suhteen? Eihän näin pimeällä edes huomaa pölyä tai sormenjälkiä! Siispä minäkin päätin sulkea silmäni niiltä.

Kyllähän toki jo entuudestaan tiedän, missä vaiheessa kevään ensimmäiset merkit osoittavat olemassaolostaan: päivien pidentyessä ja mahdollisten valkoisten lumihankien heijastuksen loistossa ne niin kauan kaivatut auringonsäteet työntyvät vääjäämättä keittööni. Samalla huomaan kolikon kääntöpuolen. Miten ihmeessä tuo mikroaaltouunin kylki voikin olla noin täynnä sormenjälkiä tai ikkunan pinta noin samea?

Joka ikinen kevät sama toistuu. Syytän itseäni siitä, että olen sulkenut silmäni siltä tosiasialta, että eläminen jättää jälkensä myös keittiöön. Olen laiminlyönyt tehtäviäni keittiön suhteen. Se mitä ei ”näe”, ei ole olemassa.

Mutta eihän se ole niin. Aurinko paljastaa kaiken sen, miltä olen silmäni sulkenut.

Usein jään miettimään kaikkea sitä pientä ja suurta, mitä elämässä tapahtuu, mutta jostain syystä emme havahdu näiden asioiden äärelle tarpeeksi ajoissa.

Pieniä hyviä asioita ovat esimerkiksi tuttavan hymy ja tervehtiminen kaupan hedelmätiskillä. ”Mitä kuuluu? Miten sinä voit?”

Tällä viikolla näin sairaalamme perinteisessä joulutilaisuudessa (jonne kutsutaan myös eläkkeelle siirtyneitä työntekijöitä) erään jo monta vuotta eläkkeellä olleen henkilön, joka muisti kysyä minulta minuun itseeni liittyvää montaa asiaa. Kuinka hyvältä se tuntuikaan! Samalla tiedustelin häneltä hänen kuulumisiaan. Oikein mukava kohtaaminen. Jälkeenpäin ajatellen mietin sitä, kuinka paljon tällaista yhdessä tapahtunutta kohtaamista ylipäätään meidän olisikaan hyvä pitää muistissa.

Kaamoksesta huolimatta.

Onko niin, että liian usein suljemme silmämme monilta eri asioilta? Emme näe ystävämme tai työyhteisön jäsenemme hätää? Käännämmekö selkämme ja siten luulemme pääsevämme vähemmällä? Muistammeko auttaa heitä, jotka apua tarvitsevat? Osaammeko toimia oikein, kun tilanne sitä vaatii?

Elämä vaatii jatkuvaa tilannetajua. Tässä meillä on oppimista. Joulun lähestyessä on hyvä hetki pysähtyä miettimään heitä, jotka ehkä ovat apua vailla. Käydä tapaamassa vanhaa ystävää, joka on jäänyt yksin. Vierailla hänen luonaan, joka on yhtäkkiä kohdannut vakavan sairauden. Herätellä esiin työyhteisön työhyvinvointia ja yhteishenkeä. Miettiä omaa rooliaan arjessa. Ottamaan vastuuta omista sanoistaan ja tekemisistään. Elämään ihmisiksi.

Muistella heitä, joiden kanssa olemme joskus jouluja viettäneet.

Opetella elämään ihmisen lailla.

Nyt juuri sille on tilausta.

Rehellistä joulua ja vastuullista uutta vuotta!

”Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie.”   V.A.Koskenniemi

En haluaisi näin itsenäisyyspäivän aattoiltana tarttua aiheeseen maailmanrauha. En kuitenkaan voi olla tuomatta esille omaa huoltani tämänhetkisestä tilanteesta. Toivon todella hartaasti, että jonkinlainen konsensus saataisiin aikaan. Monilla ihmisillä on todellinen hätä. Meillä suomalaisillakin. Tulevaisuus on epävarmaa monista eri syistä. Pelko leikkaa läpi koko ihmiskunnan.

Mitä itsenäisyys lopulta on? Onko se sitä, että voin elää tässä vapaassa maassa vapaasti ja tehdä omia valintoja? Monet opiskelijat, joita tapaan työssäni, ovat olleet jossain toisessa ammatissa ja opiskelevat nyt hoitoalalle. Syitä on monia. Moni on joutunut vaihtamaan alaa senkin vuoksi, että työttömyys on tullut omakohtaisesti koettua. On kuitenkin mahdollisuus valita, mutta toisaalta siihen on joutunut pakon edessä. Onneksi tässä maassa on vapaus valita.

Sairastuminen jos mikä syö omaa ”itsenäisyyttä”. Muistan, kuinka muutama vuosi taaksepäin odotin ja odotin. Päivät kuluivat hitaasti ja koko sairauden mukanaan tuoma epävarmuuden tunnelma yhtyi pimeän vuodenajan kaamokseen täydellisesti. Olin hajoamisen partaalla. Tuntui, että en ole enää oma itseni. Odotin aikaa tutkimuksiin, tuloksiin ja toimenpiteisiin. Olin kuin marionetti, jota ohjataan muualta. Ymmärrän toki sen että lääketiede tekee hyvää työtä, mutta sitten kun on itse potilaana, tunnelmat ovat toiset. Tuolloin muistan sen itsenäisyyspäivän iltapäivän, kun mieheni kanssa kävelimme käsi kädessä peltotietä pitkin ja olin pakahtumaisillani kaikesta pelosta, huolesta ja odottamisesta. Muistan aina tuon hetken. Viljankorret erottuivat paksun kuuran seasta auringon yrittäessä pilkistää sen lyhyen ajan, joka yleensä Suomen itsenäisyyspäivänä on mahdollista.

Rintaleikkausaika oli tulossa muutaman päivän sisällä.

Äitinä olossa on parasta se, kun huomaa omien lastensa kasvaneen tietynlaiseen itsenäisyyteen. Tänä aamuna olin kiitollinen siitä, että poikani keskusteli kanssani eräästä asiasta hyvin aikuismaisesti. Hänestä on hyvää vauhtia kasvamassa itsenäisesti ajatteleva ihminen. Tyttäreni piipahti miehensä kanssa illansuussa. Elinan isä saa olla ylpeä tyttärestään. Hannun elämä oli osin itsenäistä ja osin ei. Sairaus vei pohjan oikeastaan kaikelta. Hänen itsenäisyytensä mureni juuri sillä hetkellä, kun hän sai kuulla sairastavansa lymfoomaa. Elimme koko perhe sairauden varjossa. On vaikeaa kuvata niitä tunnetiloja, joita jouduin läpikäymään puolisona tuolloin. Hannulle tuo aika on ollut kaikkein vaikeinta.

Vakava sairaus hajottaa oma elämää, mutta se sinkoaa sirpaleita myös koko lähipiiriin.

Eilen olimme Juho-poikamme kaverin lakkiaisissa. Oli ihanaa tavata omien vanhempieni perhetuttuja siellä ja jutella heidän kanssaan. Muistelimme muun muassa isääni ja niitä aikoja, jolloin moni asia oli toisin. Lakkiaisjuhlat olivat todella kotoisat. Erityisen merkittävää oli se, että näissä juhlissa oli mukana myös pieni enkeli. Tämä pieni enkeli kruunasi koko juhlan.

Jotenkin minusta tuntuu, että kaiken epävarmuuden keskellä juuri nyt kannattaisi pitää yhteyttä meidän omiin enkeleihimme.

P.S. Vuosikontrolliaika on käsillä. Aina se pelottaa. Tunnen itseni terveeksi. Omat enkelini minua auttakoon niin, että en pelkäisi. Enkelit ovat turvallisia. Enkelit eivät petä. Enkelit ovat itsenäisiä.

Eilen tuli kuluneeksi 17 vuotta siitä, kun isäni kuoli. Silloinkin oli 13.11. ja perjantai. Asettelin pöydälle pienen valkoisen pitsiliinan, sen päälle isäni kuvan ja viereen kynttilän palamaan. Mieleeni muistui monia hetkiä, joihin kiinteästi liittyi isäni olemassaolo. Ikäväkin joskus on. Isäni kuoli vanhuuteen – jos asian näin voi ilmaista. Hänen elämänsä koostui varmasti monista hienoista hetkistä nuorena ja perheensä kuopuksena, mutta myös ison perheen isänä. Kokemukset sodasta ja nuorena leskeksi jääminen ja perheen yksinhuoltajuus ovat varmasti olleet niitä raskaita aikoja.

Kaikesta huolimatta isäni jaksoi kuitenkin aina innostua yhteiskunnallisista asioista ja ottaa niihin kantaa. Mitähän mieltä isäni nyt olisi tästä vallitsevasta tilanteesta maailmassa? Hänellä varmasti olisi jonkinlainen selitys näille kauhistuttaville tapahtumille, joita nyt joudumme pelolla seuraamaan uutisista. Olemmeko kohta enää turvassa missään? Isä, mitä sanoisit? Kertoisitko meille siitä lähimmäisenrakkaudesta, joka on niin tärkeää ja joka tänä päivänä puuttuu niin usein? Sitähän sinä korostit. Välittämistä. Heikoimpien puolustamista. Lasten huomioimista. Pienen ihmisen osaa yhteiskunnassa.

”Vaikka olisit kuinka rikas, älä edes housunnappia varasta, sillä silloin sinä olet varas.” Jotenkin tähän tyyliin isäni meitä opetti. Nyt tuntuu, että tuossa ajatuksessa oli muutakin taustalla. Olemmeko varastamassa itse itseltämme omaa identiteettiämme, kun yritämme olla mukana kaikessa siinä mitä nimitämme kehitykseksi? Mitä meille on tullut sen tilalle? Mikä on se viitekehys, jossa nyt elämme? Tänä aamuna tuntui, kuin olisin juonut aamukahviani Pariisin Eiffel-tornin kupeessa. Niin lähelle aamu-uutisten järkyttävä sanoma tuli. Tämäkö on seurausta siitä, että elämme globaalissa maailmassa? Elämme maailmassa, jossa ei ole turvapaikkaa missään. Täytyy olla mukana kaikessa, muuten olet historiaa. Sen vuoksi käytämme tätä niin kallisarvoista aikaamme usein niin moneen epäolennaiseen. Varastamme aikaa lapsiltamme ja rakkailtamme. Käytämme heiltä varastettua aikaa esimerkiksi ”somessa.”

Soitin aamupäivästä serkkutytölleni Suomussalmelle. Meillähän puhelu kesti melko tovin, kun kerroimme kuulumisia ja muistelimme menneitä. Olen menossa sinne hautajaisiin parin viikon kuluttua. Odotan erittäin paljon tapaamistamme – vaikkakin hautajaisten merkeissä. Ikäväähän se on, että emme pidä tarpeeksi usein yhteyttä, sillä vuodet kuluvat nopeaa tahtia ja aikaa olisi löydyttävä elämän perusasioille- kuten sukulaisten kanssa yhteydenpitoonkin.

Ystävyyden merkitystä ei voi koskaan liiaksi korostaa. Eräs tuttavani oli laittanut ”facebookiin” erään kauniin laulun: ”That's What Friends Are For”. Kuuntelin sen ja ajattelin ystävääni, joka on juuri tällä hetkellä siinä samassa tilanteessa, jossa olin vuonna 2012 marraskuussa. Tieto syövästä ja sen aiheuttama järkytys. Odottaminen lisätutkimuksiin ja pelko kaikesta uudesta. Marraskuun ankeus sinetöi kaiken sen, jonka jouduin siinä tilanteessa vastaanottamaan. Päivät ja yöt kuluivat jotenkuten. Olin kuin jähmettynyttä vahaa, joka yrittää pakoon toiseen todellisuuteen, mutta sitä pakotietä ei ole. Elämä oli ikävää, synkkää ja lohdutonta – tai siltä se silloin tuntui. Onneksi oli ystäviä, jotka pitivät minua kiinni arjessa ja elämässä. Kiitos heille siitä.

Nyt sataa harmaata vettä ikkunaan. Elämä on tässä ja nyt. Maailmassa tapahtuu pahoja asioita. En silti aio antaa periksi ajatukselle, että jonain päivänä kaikki on hyvin. Isäni sanoi mieheni Hannun hautajaisissa ” Päivi koita jaksaa.”

P.S. Näinhän se lienee on, että koetetaan jaksaa – ainakin välillä ja jos ei muuten niin ystävien tuella. Aina ei ole pakko jaksaa, mutta yritetään pitää asia kuitnekin mielessä. Kirkkaampi taivaanranta näyttää lymyävän tuon sadepilvimassan takaa. Toivokaamme maailmaa paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kaikesta huolimatta.

Kas, aurinko pilkisti!

Televiosta tulee joko kokkiohjelmia tai sisustus- ja kesämökkiremonttiohjelmia. Alkaa jo yököttää. Näissä remppaohjelmissa näytetään ennen ja jälkeen -kuvat. Ennen-kuvissa näytetään huoneita, joissa on asuttu ja mökkeilty. Niissä on vietetty yhteisiä hetkiä lukemattomat kerrat. Sitten paikalle tulee kalustoa ja paikkaa aletaan muokata uuteen uskoon. Suunnitellaan, käydään ostoksilla ja aletaan muokata huoneita ajan hengen ja asukkaiden toiveiden mukaisiksi. Toki tulokset ovat useimmiten silmiä hiveleviä.

Työkaverin kanssa lounaalla eräänä päivänä pohdimme asiaa kuitenkin ekologisesta näkökulmasta: kuinka paljon tuhotaan tavaraa ja laitetaan uutta tilalle eli siis kulutetaan luontoa vain sen vuoksi, että täytyy olla ”in”? Jotain kannattaa aina säilyttää ja kyllä näissäkin ohjelmissa usein niin tehdäänkin. Naapurin Irjalla tehtiin jokin aika sitten remonttia ja siellä pitäydyttiin vanhoissa esineissä ja kalusteissa. Erittäin ekologista ja tulos on suurenmoinen! Talon henki on säilynyt ja voi melkein aistia talon entisten asukkaiden läsnäolon kaikkien vanhojen tavaroiden kautta. Osa on itse tehtyjä, osa jostain kauan sitten hankittuja. Kaikilla esineillä on paikkansa ja kertomuksensa.

Puutarhanhoito nyt sen sijaan on ihan järkevää. Siinä huomaa tulokset silmissä. Ennen ja jälkeen. Sitä paitsi samalla yhdistyy hyötyliikunta ja ruoanlaitto. Taidanpa itsekin laittaa jotain tuonne kasvihuoneeseen kesäksi. En ole moneen vuoteen kasvatellut mitään. Nyt voisi olla sen aika pitkästä aikaa.

Äitienpäivänä on ollut tapana viedä äidille kahvit vuoteeseen. En tiedä, onko tämä enää yleistä. Muistan, kuinka ennen isä herätteli meitä lapsia varhain ylös, jotta saisimme ”yllättää” äidin pienellä laululla ja itse tehdyillä korteilla sekä kahvilla pullan tai muun kera. Vaatimatontahan se tarjonta oli, mutta jotain kuitenkin. Isällä oli lököttävät pyjamahousut jalassa. Me yritimme autella kahvin keitossa ja tarjottimen laitossa. Piti sipistä hiljaa, että äiti ei heräisi. Mitenkähän isäni jaksoi olla niinkin innostuneesti mukana tässä touhussa, kun ottaa huomioon, että hän oli sentään sodan käynyt mies, jolta oli ensimmäinen vaimo kuollut yllättäin juuri kun oli jotenkin ehtinyt itse sodasta selvitä kotiin (eli vuosiahan siinä kului, mutta tuskinpa sodasta kukaan selviää varsinkaan henkisesti hetkessä normaaliin elämään)? Leskeksi jääminen seitsemän lapsen kanssa tuohon aikaan (vuonna 1958) on vaatinut ihmeellistä selviytymiskykyä. Raha oli lujassa ja miesten leskeneläke tuli vasta paljon paljon myöhemmin. On siinä isä saanut olla myös äitinä noihin aikoihin. Eli sitten myöhemmin äitini mukaantulon myötä perhe kasvoi vielä muutamalla lapsella. Isommat sisarukset olivat jo maailmalla. Tästä näkökulmasta ajateltuna isäni arvosti äitienpäivää varmaan erittäin paljon.

Näistä ”aamukahvitteluista sänkyyn” voidaan olla montaa mieltä, mutta minulle niistä on ainakin jäänyt lapsenmieleeni hellyttävät muistot. Sen tajusin kuitenkin jossain vaiheessa, että äidillä teki tiukkaa leikkiä nukkuvaa peiton alla ja kuunnella meidän ”tolskaamista” tuvassa. Hänellä olikin sitten kahvin jälkeen kiire navettaan. Me lapset tietenkin painuimme takaisin pehkuihin. Näin muistelen.

Äitini jäämistöä on minulla sen verran, että eräässä laatikossa on kuvia ja kortteja vuosien takaa. Yhdessä isossa kuoressa lukee äitini käsialalla: ”Äitienpäiväkortteja – älä hävitä.” Löysin sieltä yhden, jonka olen tehnyt itse jonain vuonna – teksistä päätellen olen ollut sinkku ja lultavasti asuin silloin jo omillani.

Äidille

Muistatko äiti ne sunnuntait

kun lasten lauluun herätä sait.

Nyt kauempaa tulevat kiitokset,

mutta ne on yhtä lämpöiset.

Rakkaudella äitienpäivänä

Päivi

Niin, toivottavasti saat äiti kiitokseni yhä vielä sinne jonnekin...

P.S. Elämässä on sentään jotain pysyvää: pääskyset ovat saapuneet näille leveysasteille niin kuin aina ennenkin äitienpäivänä. Kannatti käydä pyöräilemässä, sillä näin nämä äitienpäiväterveisten tuojat erään maalaistalon pihapiirin yllä lentelemässä.

Minä olen aina pitänyt pääsiäisestä jollain erityisellä tavalla. Kevätihminen kun olen, tähän juhlaan liittyy iso annos myös lupausta lisääntyvästä valosta ja tulollaan olevasta kesästä. Kaikki on vielä ”tallessa” - valmiina nautittavaksi. Lisäksi pääsiäinen tuo mieleen muistoja äidin ja isän syntymäpäivistä. Äiti täyttäisi 2.4. 88 vuotta. Isä puolestaan oli syntynyt 9.4. Tuohon päivään mennessä hänelle olisi kertynyt jo kunnialliset 95 vuotta! Niin se aika kuluu.

Elinan kastejuhla oli palmusunnuntaina. Muistan sen päivän melko hyvin. Kaikki lähimmät ja tärkeät ihmiset juhlistivat tuota auringon kultaamaa juhlapäivää. Olimme nuori ja rakastunut aviopari. Yhdessä olimme tehneet pöytään korvapuusteja ja muuta hyvää. Kaikki oli vaatimatonta, mutta silti niin hienoa. Saara-anoppi antoi lainaksi kauniin pöytäliinan ja opasti kastepöydän sommittelussa. Hän lainasi pienille hennoille vaaleanpunaisille miniruusuille sopivan maljakon. Vihkiraamattu oli maljakon vieressä. Kynttilä sytytettiin. Seremonia saattoi alkaa. Rippipappini suoritti kastamisen. Elina sai olla isänsä turvalliseessa sylissä. Elina Sofia. Minun mielestäni Elina on kauneimpia nimiä, joita tiedän. Se soljuu mukavasti äännettäessä. Sofia on taas äidin toinen nimi.

Tätä kirjoittaessa ulkona sataa räntää ja vettä. Pääsiäisen virret ihastuttivat minua jo kouluaikana, kun olin pieni tyttö. Matteus- passion tunnelma on aina yhtä sielukas. Pitkäperjantaina haluan pitää omaa hiljaisuuden retriittiäni kuuntelemalla sitä. Tai ainakin yritän.

Viime vuoden pitkäperjantaista meinasi tulla synkkä. Poikamme oli moottoripyöräonnettomuudessa. Iäkäs autokuski oli tullut sivutieltä eteen ja Juho loukkaantui hieman. Olin kotona tekemässä pääsiäisvalmisteluja, kun sain puhelinsoiton, että häntä ollaan viemässä ambulanssilla sairaalaan. Onneksi pääsimme säikähdyksellä. Jalan pieni murtuma parani nopeasti. Moottoripyörän kävi huonommin. Seuraavana päivänä kävin pitkäperjantain kirkossa Helin kanssa. Tarvitsin rauhoittumista. Kiitin Luojaa siitä, että en menettänyt poikaani. Lapsen menetyksestä ei varmaan toivu koskaan.

Tällä elämänkokemuksella annan pääsiäisen tulla, otan sen vastaan. Lähestyvä pääsiäisen ilosanoma antakoon toivoa meille kaikille, jotka elämme muistojemme kanssa. Kaikilla ei tämä pääsiäinen tule olemaan valon juhla. Surullisia ja tuskallisia aikoja elävät he, jotka ovat menettäneet rakkaan ihmisen. Kaikille asioille ei selitystä löydy. Miksi-kysymyksiin ei vastausta saa. Kunpa osaisi ja jaksaisi jättää taakkansa Herran haltuun. Aika kuluu ja vuodet vierivät. Tulee uusi pääsiäinen. Päivä pitenee, valon määrä lisääntyy. Elämä voittaa kuoleman.

P.S. Jos nyt kuitenkin sitä ruokalistaakin miettisi hieman tarkemmin. Täytyyhän sitä ihmisen syödä. Pääsiäisen kunniaksi vähän paremmin. Samalla nauttia läheisten läsnäolosta. Vaikka kaikki eivät ihan vieressä olisikaan. Hyvää ja lohduttavaa pääsiäistä kaikille!

Miten olla ystävä itselle tässä kiireisessä maailmassa? Miten muistaa tunnustaa itselleen jotain tärkeää ja tarpeellista? Vai unohdanko itseni sivuun?

Hyvä ystävyys on jotain pientä ja suurta yhtä aikaa. Pientä siinä on se, että se ei tee suurta numeroa puutteistamme ja heikkouksistamme. Ystävyys tunnistaa ne, mutta antaa anteeksi ja hyväksyy ne. Kukaan meistä ei ole täydellinen. On helppoa olla sellaisen ystävä, joka ei ole täydellinen. Voin samalla olla itsekin oma itseni. Äitini ei ollut täydellinen. Lapseni eivät ole täydellisiä, enkä vaadi heiltä sitä.

Pientä siinä ovat myös esimerkiksi lämmityskustannukset. Halaaminen ei maksa mitään, mutta lämmittää suunnattomasti. Rahallakaan en saa enää takaisin yhtään hetkeä äitini sylin tuoksusta, sen turvasta ja siitä lämmöstä. Iho muistaa.

Suurta ystävyydessä on se, kuinka se tarjoaa sillan synkän rotkon yli. Se ottaa sinua kädestä kiinni, kun olet putoamaisillasi. Se tarjoaa lohtua, kun olet surullinen. Se antaa anteeksi ja ehdottaa sinuakin antamaan anteeksi itsellesi. Se on tietoinen sinusta, vaikka et ehkä arjen keskellä sitä aina huomaa. Sen turvin voit toteuttaa unelmiasi, sen avulla voit jakaa onnesi ja näin tuplata sen. Suurta siinä on se, kuinka se saa sinut tuntemaan itsesi maailman onnellisimmaksi ihmiseksi! Minulla on tällainen ystävä! Vain minulla!

Olin viikko sitten viettämässä erästä ammattiin valmistumiseni 30-vuotiskurssijuhlaa Helsingissä. Sirkku oli seuranani Oulusta. Hänen kanssaan olen ollut ystävä nämä yli 30 vuotta. Joka joulu lähtee kortti Sirkulle. Joka joulu saan kortin häneltä. Meillä on ollut merkillisiäkin yhteisiä tapaamisia. Hän muun muassa tarjosi yösijaa minulle, kun sitä tarvitsin. Hannu oli sairaalassa ja minun oli helpompi käydä hänen luonaan, kun sain olla Sirkulla jonkun yön. Samoihin aikoihin Sirkku näki unen, joka ennakoi tulevaa kohtaloani. Ihmeellistä.

Niin, varsinainen 30-vuotistapaaminen oli mukava kokemus. Oli ihanaa todeta, että loppujen lopuksi emme olleet vanhentuneet juurikaan. Tämä oli meidän kaikkien yhteinen mielipide. Ja sillä jatketaan. Moni meistä oli opiskellut toisenkin ammatin, osa on jo mummoksikin päässyt. On mukava asia, että on olemassa tällaisiakin ystäviä. Opiskelukavereita vuosien takaa. Merkityksellistä ja elämää rikastuttavaa.

Tänään näin kaupassa naisen, jonka äiti oli samassa paikassa minun äitini kanssa asumassa viimeisinä vuosinaan. Tietysti puhe kääntyi muistoihin ja siihen, kuinka äiti on aina se tuki ja turva tässä maailmassa. Äiti lohduttaa, kuuntelee. Äiti neuvoo ja ohjaa. Äidin rakkaus on rakkaus ylitse muiden. Parasta ystävyyttä tässä maailmassa. ”Ei ole yhtään päivää, ettenkö ajattelisi äitiä”, hän sanoi.

Äidistä puheen ollen, hänen luonaan kävi muun muassa naapurini Tapio. Hän jätti mukavia pieniä kiiltokuvia äitini pöydällä olevaan vuosikalenteriin, jossa oli siis tilaa merkinnöille. Nämä kiiltokuvat merkintöineen jakoivat iloa meille lapsillekin. Tuli tunne, että äidistä välitetään, hänellä on ystäviä. Kiitos Tapio sinulle niistä! Yleensä ottaen äiti oli oikein otettu ystävien veirailuista. Löysin erään vuosipäivyrin hänen jäämistöstään jokin aika sitten. ”Tänään on ollut surkea päivä, ketään ei ole käynyt.”

Tartu ystävääsi kädestä. Anna hiljaisuuden puhua. Ystävyyden silta kannattelee. Hyvää ystävänpäivää.

P.S. Tällä hetkellä maailmanrauha järkkyy joidenkin valtaa pitävien vuoksi. Nämä tyypit yrittävät esittää kaikkivoipaista, kaiken osaavaa ja kaikki oikeudet omaavaa ”täydellistä” ihmistä. Täydellisyys valtaan yhdistettynä sokaisee. Pelottavaa.

Ikään kuin ihmisten sisällä olevat sairaudet eivät olisi jo monille meistä liian suuri taakka kannettavaksi. Yritetään olla toistemme tukena. Varsinkin niiden, jotka sitä tarvitsevat. Tukea täytyy osata myös pyytää. Ei se ole häpeä.

Usein kuulee sanonnan, että mitä vanhemmaksi elää, sitä nopeammin vuodet vaihtuvat. Kyllä tämä pitää paikkaansa mielestäni. Tämäkin vuosi on mennyt ennätysnopeasti. Kaiholla muistelen usein tiettyjä elämän hetkiä, jotka jostain syystä jäävät paremmin mieleen. Mielenkiintoista olisikin pitää vaikkapa kahvihetki omien sisarusten kanssa, ja me jokainen kertoisimme toisistamme sellaisia asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja jotka ovat syystä tai toisesta jääneet mieleen toisistamme. Itse ainakin voisin luetella jokaisesta sisarestani muutaman ominaisuuden ja hetken, joka on muistoissani mukana aina. Voisi olla yllätys vaikkapa isoveljille, jos alkaisin luetella heidän ensimmäisiä tansseihin valmistautumisia kauan sitten. Silitysrauta hohti kuumana, kun nämä kolme isoaveljeäni varmistivat, että housujen prässit ovat kohdillaan. ”Suavea” hiuksiin ja menoksi!

Sunnuntaiaamuna minulla olikin sitten tehtävänäni tarkistaa, mitä autosta löytyi. Yleensä siellä oli ainakin joku papiljotti todisteena yöllisestä naisseurasta. Komeita ja vekkuleita velipoikia minulla.

Poikien tanssitaitokin ilmeisesti oli hyvä! Saatille pääsivät. Hääkellotkin soivat sitten aikanaan. Enpä olisi halunnut luovuttaa heitä maailmalle, niin hauskaa heidän kanssaan oli. Lapsen mieli ei ymmärtänyt vielä sitä, että vuodet vierivät ja aikuisuus astuu kuvioihin. Niin lähtivät velimiehet ja siskot maailmalle yksi kerrallaan. Jäin kotiin ja otin vanhimman siskon roolin haltuuni.

Tulevan vuoden haluan ottaa vastaan toiveikkaana. Ikääntymiselle emme voi mitään. Sen sijaan voimme olla tulevana vuonna mukana elämässä monin eri tavoin. Jokainen päivä on erilainen. Niihin päiviin mahtuu niin iloa, surua, pettymystä kuin rakkauttakin. Tämänhän me tiedämme. Tilanteet tulevat usein yllättäin ja siksi kaikki päivät eivät ole sellaisia, jollaisia niiden haluaisi olevan. Silloin tarvitsemme ystäviä ja rinnallakulkijoita.

Sinä, joka olet elämässäsi vaikean asian edessä.

Sinä, jonka perhe on hajoamassa .

Sinä, joka olet epävarma oman jaksamisesi kanssa.

Sinä, joka et tiedä suuntaa.

Sinä, joka kamppailet sairautesi kanssa.

Sinä, joka toivot helpotusta kipuihin.

Sinä, joka huomaat hiuksissasi harmaata ja lapsesi rakentaa omaa pesää.

Sinä, joka ikävöit häntä.

Sinä, joka ikävöit sitä, jota ei enää ole.

Uusi vuosi on mielestäni kuin ”Nuoruustango”.

Haluan halata sitä, antautua sen rytmin valtaan. Tarttua siihen ja tuntea uuden vuoden nuoren voiman itsessäni. Annan sen kieputtaa minua, nähdä lähestyvän kevään. Viehättyä sen voimasta ja nauttia kaikista näistä tulevasta neljästä vuodenajasta täysin rinnoin. Toivon, että jaksan ottaa vastaan myös mahdolliset ”varpailleastumiset” tai ”seinäruusuksi” jäämisen.

Sillä sellaista elämä on.

Lämpöni lempeni annan 
Kaunis on nuoruutein 
Nää suven ruusut kannan 
Itseni yksin tein 

Ei ole muuta antaa 
Kuin tämä nuoruutein 
Sulle sen tahdon kantaa 
En ota itsellein 

Muuta en koskaan tahdo 
Kuin sinun olla vaan 
Elämä ympärilläin 
Kaikkoaa kokonaan 

Huominen päivä ei meitä 
Vaaranna varjollaan 
Kun sinun saan vain olla 
Täysin ja kokonaan 

P.s. Haluan kiittää kaikkia lukijoitani ja olen nöyrä ja kiitollinen kaikista palautteista, joita olen saanut. Kiitän erityisesti vertaistukea, jonka ansiosta saamme päiviimme voimaa. Syöpä on valitettavan yleistä. Yhteiset kokemukset ovat yhdessä jaettuina voimaannuttavia. Hyvää uutta vuotta kaikille!

Äiti sinä teit maailman parhaimpia joulutorttuja. Talvisin oli toinen kamari kylmillään, jotta ison talon lämmitys olisi helpompaa. Siispä se kylmillään ollut kamari sai toimia jääkaappina. Äiti, etkö huomannut, että leipomiasi joulutorttuja ja piparkakkuja ”häipyi” johonkin joulun alla?

Muistan sen tunteen, kun sain suuhuni sinun leipomiasi torttuja. Vähän etuajassakin. Oli siinä mukana pikkusisko ja -velikin, en minä ollut yksin!

Aattoiltanakin teidän piti tietenkin mennä navettaan. Eläimille laitettiin myös jotain vähän parempaa evästä. Sauna piti lämmittää. Pakkanen narskui huopatossujen alla. Isä sinun tekemäsi saunavastat olivat maailman parhaita! Vintin orrelta otettiin joulusaunaa varten hyvät vastat ja ajoissa veteen ”tekeytymään”.

Isä sinä autoit meitä saunassa vastan kanssa. Heitit löylyä ja neuvoit, miten täytyy vastoa. ”Pittää ottaa kunnon löylyt ja käyttää vastaa kiukaalla ja nakata vettä päälle, sitte heti vastoa, ja kyllä sitte tuntuu makialta, ku vastoo.” Me teimme perässä. Äiti sinä pesit ja huuhtelit meidät. Ämpäri-vati-harja -systeemillä. Jonkun meistä lapsista täytyi jäädä saunan eteiseen odottamaan puhtaana saunatakki päällä. Kun kaikki olivat valmiita, lähdimme joulusaunasta.

Muistan, kuinka sinä isä tulit höyryävänä saunasta ulos. Olit iso ja turvallinen. Saunottuasi menimme sisälle. Sinä, äiti ja me lapset perässä. Oli pakkasta ja taivas tähtiä täynnä. Lumessa kimalteli yksittäisiä lumihiutaleita. Pukki oli tulossa. Oli ehdittävä sitä ennen syödäkin. Isä katosit jonnekin ennen pukin tuloa.

Ruokarukous luettiin.

Äiti olit tehnyt kaikkea sitä, mitä isäkin oli toivonut. Sienisalaattia, puolukoita, sinun tekemääsi joululimppua ja sitä maailman parasta ruisleipääsi. Rieskaakin. Ruokapöydässä oli myös lipeäkalaa, perunoita, maitokastiketta. Kinkkua ja laatikoita. Suolasiikaa. Juustoja meijeriltä maitotilallisille lahjaksi. Istuimme pöydässä omilla paikoillamme. Isä olit tarkka siitä, että ruokailun aikana täytyi olla ”kunnolla”. Joskus ”hihitys” meinasi vallata tilaa. Toisinaan taas piti yrittää salaa sujauttaa epämiellyttävän näköinen läskinen tai rustoinen lihanpala lautaselta pois. Muuten sinä isä olisit suuttunut. Kaikki ruoka, mitä oli pöydässä, oli tarkoitettu syötäväksi.

Tuvan ovenpielessä oli joulukuusi. Saimme opetella sytyttämään kynttilöitä. Pienet kynttilät olivat oksissa kiinni niille tarkoitetuissa pitimissään. Täytyi olla tarkkana, että ne olivat suorassa, muuten tippuva steariini olisi valunut lopulta lattialle. Äiti sinä laitoit pumpuliakin kuusen oksille. Se oli lunta. Yhdessä laitoimme oksille tekemiämme piparkakkuja. Enkelikarkkejakin saimme sinne.

Loppuilta kului rauhallisesti. Äiti olit taikonut meille jotain joululahjaksi sopivaa, vaikka rahaa ei olisi ollut niihin. Maire-siskon paketit Ruotsista täydensivät jouluamme. ”Kuusen alla” kului aattoilta sopuisasti. Joka ilta sinä isä luit ääneen sängyssä iltarukouksen. Kädet ristissä kuuntelimme. Odotimme omaa vuoroamme. Sinä isä muistít rukouksessa kaikkia perheenjäseniä.

Joulun aamukirkossa kiehnäsin levottomana. En olisi jaksanut istua paikoillani. Paksu ja kankea talvitakki ylläni oloni oli epämiellyttävä. Jalkani olisivat halunneet juosta istumisen sijasta. Aikuiset ihmiset istuivat penkeissä ihmeen rauhallisina. Joulupäivä kotona oli kuitenkin varma asia. Isä, sinä sanoit, että jouluna täytyy rauhoittua, eikä silloin saa kyläillä – vasta tapanina.

Tapaninpäivänä valjastit Poku-hevosen ja laitoit reen perään. Menimme Pohjaperälle kylään. Oli mukavaa olla vällyjen alla, kun isä sinä ohjastit. Isä sinä ohjastit myös lastesi elämää monin eri tavoin. Miten täytyy käyttäytyä, mitä saa tehdä, mitä ei.

Tämä joulu on taas omanlaisensa. Jos ei mitään ihmeempiä satu, niin vietämme sitä todella rauhassa ja ihan oman perheen kesken. Työelämä saa olla taka-alalla, samoin muut tohinat. Joku hyvä kirja olisi mukava juttu. Mutta isä ja äiti, minä muistan teitä ja haluan olla teille kunniaksi siinä määrin, mitä ihminen normaalisti voi. Lupaan siis olla kilttinä. Että te voisitte olla levollisin mielin.

P.S. Isä sinun iltarukous tähän:

Levolle lasken Luojani

armias ole suojani.

Jos sijaltain en nousisi,

taivaaseen ota tykösi.

Rakas Taivaallinen isä,

tapahtukoon sinun tahtosi niinkuin sinä tahdot,

vaan ei niinkuin minä.

Siunaa meitä kaikkia (tähän tuli aina pitkä lista kaikista lapsista)

Kiitos tästä päivästä ja anna huomisen olla hyvä päivä.

Aamen.