Eilen oli Roosa- nauha -päivä. Pukeuduin laittamalla päälleni jotain vaaleanpunaista ja Roosa nauha – rusetin. Me rintasyöpään sairastuneet olemme matkalla, jolle emme halunneet.

Tämän matkan aikana kuitenkin syntyy uusia tuttavuuksia, uusia kokemuksia ja uusia tunnetiloja. Kaikki niistä eivät ole toivottuja. Varsinkaan nuo tunnetilat. Sitä luulee, että kaikkien hoitojen jälkeen astuu estradille kaikkivoipana, mutta asia ei ole niin. Psyykkinen puoli ”laahaa” jäljessä.

Näin jälkeenpäin mietin, miten jaksoin hoidot, nyt mietin että miten tästä eteenpäin. Kahden vuoden kontrolliaika lähestyy: mitä siellä todetaan, voisinko kenties samalla kertaa keskustella uudesta rinnasta? Mitäpä jos kaikki ei olekaan ”OK”? Sekin pelottaa.

Sairaalamme puolesta ovat monet eri henkilöt tehneet upealla tavalla työtä synnytysosaston jatkumisen puolesta. Eilen oli useassa paikassa ”matkasynnytysetappi”. On se niin väärin, että kaikkea keskitetään, eiväthän isot sairaalat ehdi tehdä kaikkea sitä työtä, joka sinne lopulta kasautuu, eli synnytysten lisäksi myös muut toimenpiteet kuten päivystysleikkaukset. Itse en ole jaksanut olla mukana tässä niin tärkeässä työssä synnytysten jatkumisen turvaamiseksi sairaalassamme. Ajatus on kuitenkin ollut mukana.

Koska meidän kaikkien elämä kulkee omia polkujaan, olisi vähintäänkin suotavaa ja toivottavaa, että edes syntymisen ihme tapahtuisi muualla kuin tien varressa. Sen jälkeenhän elämänpolkumme kulkevat niin kuin kulkevat.

Melkein kaikki meistä muistamme (ainakin me, jotka olemme syntyneet aikana, jolloin ei ollut ”somea” sotkemassa nuorten todellista lähituttavuutta) ajat, jolloin nuorina ihmisinä ensirakkaus kolahti.

Yhdessä vietetyt hetket kuluivat kuin siivillä. Matka ei ollut tärkeää, mikään muukaan ei ollut tärkeää. Tärkeää oli vain se, joka oli vierellä.

Hän.

Yö kului liian nopeaa. Rakastuminen syntyi jossain – vaikkapa autossa. Olin maailman onnellisin nainen! Rakastumiseen johdatteleva ”synnytys” käynnistyi muutaman suudelman kautta. Mikään sen jälkeen ei ollut ennallaan. Maailmassani oli vain ”me”.

Matka vie meitä

minä muutun

sinä muutut

kaikki muuttuu

pääteasemaa emme tiedä

totta on vain se, jonka koemme

matkamme synnyttää meihin uusia piirteitä.

Tärkeää on muistaa, että emme matkusta yksin

matkustamme muistojemme kanssa

kaikki muistot eivät ole keveitä kantaa

jotkut muistot puolestaan kannattelevat meitä.

Joskus joudumme synnyttämään uuden kokemuksen yksin.

Se hetki voi tulla tilaamatta.

Pysäkki on

jossakin.

Tähän kokemukseen ei ole olemassa synnytysharjoituksia.

Matkasi pysähtyy hetkeksi, etkä tiedä mihin olet menossa.

Onneksi on olemassa ”kätilöitä”:

vertaistuki, perhe, ystävät.

Matka jatkuu

pääteasemaa emme tiedä.

P.s. Matka jatkukoon. Syöpäkontrollit kulkevat matkassa. Marraskuussa tapaan kohtalokavereitani kuntoutuskurssilla. Toivottavasti synnytämme jotain uutta viikon aikana!