Onpas tässä talvi keikahtanut reilusti kevääseen kaiken elämänmenon keskellä ja blogini päivittäminen on jäänyt tyystin. Olen päässyt työhöni kiinni nyt syksyä paremmin ja se tuntuu hyvältä. Lisäksi harrastukset ja luottamustoimet ovat täyttäneet kalenteriani. Eipä ole jäänyt aikaa sille liikunnan määrälle, jota niin joulun jälkeen suunnittelin. No, eipä sen puoleen, välillä yritti flunssa puskea päälle monen viikon aikana. Onnekseni vältyin pahemmilta sairasteluilta, joten töistä en ole ollut poissa. Vanha konstit ovat hyvät flunssan torjunnassa: lepo, riittävä uni ja marjat eli niistä niitä vitamiineja. Tai mitä ne ovat kenelläkin, mutta itse koen, että täytyy kuunnella omaa kehoaan ja totella elimistön sisäistä ääntä. Joinakin päivinä on vain niin, että sitä lepoa tarvitsee enemmän.

 

Tänään oli kaunis ilma. Puhtaan pyykin vein ulos narulle. Otin koristani punaisen pellavapyyhkeen. Se on jo kovin hauras ja hiutuneen näköinen. Miksikö en heitä sitä pois? Siksi, että se on yksi niitä asioita, joita haluan säilyttää ikään kuin muistona nuoruudestani. Isosiskon joululahjaksi minulle antama pyyhe. Olin silloin muistaakseni 15-vuotias. Kesällä oli rippikoulu käyty. Eija-siskoni oli oman elämänmenonsa keskellä ja kasvavan poikaparven äitinä koettanut väsätä edes jotain lahjoja meille. Tämä hauras ja hiutunut pyyhe tuo aina mieleeni Eija-siskon ja hänen elämänvaiheensa silloin, sitä ennen ja nyt myöhemmin. Pyyhe on arvokas minulle. Minulla on monia muitakin pieniä tavaroita, jotka jostain syystä ovat omalla tavallaan kuitenkin suuria.

 

Elämäni oli erilaista vuosi sitten. Laskin viikkoja ja odotin taksin tuloa pihaan. Sytostaatit ”hoitivat” minua. Näin jälkeen päin voisin kuvailla tuota kulunutta viiden kuukauden aikana tapahtuvaa sytostaattihoitojen täyttämää jaksoa eräänlaiseksi vuoristoradaksi: olin ylhäällä, olin alhaalla, tein mutkia ja aloitin kierroksen uudestaan. Välillä pelotti, välillä tuntui ihanalta, usein totuin jo matkantekoon. Joskus tuntui turvalliselta, joskus tuntui, että minä tipahdan johonkin. Jos matkanteossa ei olisi ollut mukana läheisiäni, ystäviäni ja työtovereitani, olisin tehnyt matkaa ilman turvavöitä. Minua olisi pelottanut.Tyttäreni esimerkiksi jaksoi auttaa minua omalla tavallaan. Hän oli vahvempi kuin minä siinä tilanteessa. Turvavyöni.

 

Muistot ovat arvokkaita. Usein käy varmaan niin, että muistot saavat ylleen kultaiset kehykset vuosien kuluessa. Näin käy ainakin niille muistoille, joita haluamme kantaa mukanamme. Kaikki muistot eivät aina ole sellaisia, joita haluamme vaalia tai jotka kantavat meitä eteenpäin arjessa. Jokin ikävä tapahtuma tai kohtalo voi syödä elämää ja jos luulee haudanneensa koko asian, se voi putkahtaa esiin ja sysätä arjen radoiltaan. Elämä itsessään kätkee sisäänsä monisävyisen systeemin: sitä ei voi etukäteen mitata ja sen mukaan tilata tilanteeseen sopivat ratkaisut – ei.

 

Itselläni ei ollut mitään valmista tilanteeseen sopivaa ratkaisua silloin, kun aviopuolisoni ja tyttäreni isä sairastui vakavasti ja kuoli. Leskeksi jäämisen käsikirjaa ei jaeta vihkimisseremonian yhteydessä alttarilla. Se käsikirja täytyy kirjoitta ihan itse. Vaihe vaiheelta. Muistojen avulla. Arvokkaiden ja vähemmän arvokkaiden.

 

Oman sairastumiseni kohdalla minulle ei ollut juuri mitään apua siitä, että elin puolisona Hannun sairauden vierellä. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt monia asioita hänen sanominaan ja kokeminaan.

Hän sanoi erään kerran muun muassa näin: ”Et sinä voi tietää, miltä minusta tuntuu.”

 

Nyt ehkä tiedän.

 

Tätä käsikirjaa olen tässä kirjoittanut jo yli vuoden verran – konkreettisesti. Vieläkään en tiedä, mitä viimeisessä luvussa lukee. Onneksi.

 

Yksi asia on kuitenkin totta: vanhat ja kauniit muistot kantavat. Ne auttavat arjessa. Kaikkein tärkeintä on elää elämää siten, että tiedostaa arjen merkityksen ja sen tärkeyden. Keijo-puolisoni jaksaa kaikesta huolimatta rinnallani, vaikka minua menneisyyden varjot joskus heilauttavatkin. Suuntaan jos toiseen. Sitä minun on syytä arvostaa myös. Jos osaa arvostaa arkea, osaa nauttia myös pyhistä. Siis näin päin.

 

Tämä hiljainen viikko ja sen myötä pääsiäinen tuovat meille kaikille ainakin joitakin muistoja. Ehkä olisi hyvä taito se, että osaisimme arvostaa kaikkia muistoja, myös niitä ikäviäkin. Ikävät muistot varsinkin ovat vailla käsikirjoitusta. Me ihmiset emme osaa aina toimia oikein. Se on osa ”elämänkoulua”.

 

Jollakin on kuitenkin käsikirjoitus olemassa.

 

Siunattua pääsiäisen aikaa sinulle. Täydenkuun aikaa eletään.

 

Sydän

 

Miss' olet ollut, sydämein?

Et ollut luonani yötä.

 

Minä kuutamossa matkan tein

kevättuulen tuoksuvan myötä.

 

Oi kerro, kuss' olet ollutkaan

ja kunne sun tuuli kantoi?

 

Se vei minut ylitse kukkivan maan,

se minulle siivet antoi.

 

Sano, minne sa matkasit, sydämein,

kevätyössä tuulien tiellä?

 

Taa armaan oven ma matkan tein

ja itkin aamuhun siellä.

V.A. Koskenniemi

 

 

P.s. Tämä aika, kun hoidoista on noin vuosi kulunut, on minulle lähes jatkuvaa muistelua, asioiden pohdintaa ja kertaamista. Useat muistot ovat kuitenkin hyviä. Ne ovat muistoja rakkaista ihmisistä ja heidän läsnäolostaan. Edellinen pääsiäinen oli erilainen, mutta hyvien ihmisten lähelläolon täyttämä. Viimeiset kaksi lauantaita olen viettänyt sekä Hannun että Keijon kummien hautajaisissa. Kauniita muistoja kummastakin. Vanhempia ja nuorempia.

Lymfaterapia on auttanut ja minulla on käteen sopiva tukihiha, jota voin tarpeen tullen käyttää.