On kulunut vuosi siitä, kun elämäni suunta muuttui rankalla tavalla. Viime viikkoina ajatus on palannut usein niihin hetkiin, jotka johtivat minut tähän tilanteeseen. Voisi kai sanoa, että eräänlainen vuosikello tästä ajasta voidaan tehdä.

Marraskuu

Tyttäreni häät 3.11.2012. Ihana, ihana pieni juhla. Yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Seuraavana iltana suihkun jälkeen kampaan hiuksiani ja katson peilistä, että toinen rinta ei ole niinkuin ennen: siinä on sisäänvetäymä. Hetkessä tajuan, mitä se voi tarkoittaa. Menen kuitenkin sänkyyn ja yritän saada unen päästä kiinni, vaikka mielessäni velloo iso pelko möykkynä. Puolisoni nukkuu ajatuksistani tietämättömänä. En raaski kertoa hänelle. Mitä sitä suotta vielä. Menen kuitenkin seuraavana aamuna heti työterveyshuoltoon ja varaan lääkärille ajan. Tiedän, että niin on pakko tehdä. Saan ajan saman viikon torstaille. Pelko alkaa viedä minua. Töissä yritän toimia kuten ennenkin. Kenellekään en voi kertoa keskeneräistä asiaa.

Odotan mammografiaan pääsyä.

Mammografia oli tehty minulle tasan vuosi aiemmin, eikä mitään löytynyt.

 

Nyt kuitenkin löytyy.

 

Lääkäri haluaa tavata minua. Hän kertoo, että paksuneulanäytteen perusteella minulla on rintasyöpä.

Jään sairauslomalle odottelemaan jatkotutkimuksia.

Mikään ei ole enää niinkuin ennen.

Musta marraskuu.

 

Joulukuu

 

”Oulun yliopistollisen sairaalan avohoitotaloon.” Taksikuski on nuori poika lippalakki päässään. Joulukuun varhainen aamu on pimeä. Vähintään yhtä pimeä on mieleni. Lähtiessäni puen rintaliivit

ylleni ja tiedän, että se on viimeinen kerta, kun teen sen näin. Kumpikin rinta on omassa kupissaan niinkuin aina ennenkin on ollut.

 

Leikkaussalin kirkas valo ja ihmisten touhuaminen ympärilläni ovat viimeinen muistikuva.

 

Herään ja minulla on hyvä olo. Lääketokkurassa. Tuntuu jotenkin siltä, että jotain paha on otettu minusta pois. Hassu tunne, ihan kuin olisi vapaampi olo.

 

Tyttäreni tulee häämatkalta. Olen kylpytakki päällä, kun he saapuvat. ”Äiti, oletpa sinä laihtunut!” Yritän pidätellä kyyneleitä. Dreenipussi roikkuu kyljessä.

 

Olen masentunut, toivotan ja avuton. Musta joulu tulossa. Ystäväni Irja käy minua katsomassa. Itken hänelle pahaa oloani pois. Ei se lähde kuitenkaan. Saan ystäviltäni apua joulun laittoon. He yrittävät kaikkensa – sen tiedän. Heilläkin on varmaan paha olla takiani. Tässä tilanteessa on kuitenkin pakko elää ja toimia.

 

Tammikuu

 

Juho pelaa yömyöhään omassa huoneessaan. Yritämme joka ikinen yö saada häntä nukkumaan. Hän on sulkeutunut huoneeseensa. Siellä on ehkä oma pieni maailma, johon äidin sairaus ei yllä. Pienen miehenalun pakopaikka.

 

Jokainen päivä menen postilaatikolle pelon sekaisin tuntein.

Lopulta saan kirjeen, jossa kerrotaan patologin tulokset. Pelko vie melkein tajuni. Pakko minun on kuitenkin tuo kirje avata. Oli mitä oli.

Syöpälääkärin vastaanotto tammikuun lopulla. Hoitosuunnnitelman kuuleminen. Onneksi ei ollut levinnyt luustoon. Pakko ottaa ilo irti pienistä ja suurista asioista.

 

Helmikuu

 

Ensimmäinen sytostaattihoitokerta ihan helmikuun alussa. Taksi ajaa aamulla pihaan. Mieli on parempi kuin pitkiin aikoihin. Tunnen, että minua hoidetaan. Monta kuukautta olen elänyt ikään kun suuressa säkissä, joka on täynnä pelkoa ja josta ei pääse pois. Nyt olen hypännyt siitä säkistä ulos.

 

Ihmettelen pari viikkoa, kun hiukset pysyvät tiukasti päässäni.

Sitten eräänä iltana suihkussa se tapahtuu: karvatukkoja lähtee sekä ylä-, että alapäästä.

Seuraavana päivänä pyydän Keijoa ajamaan loputkin hiukseni. Eipähän tule sotkua joka paikkaan irtoavista hiuksistani johtuen. Pakko ne on ajaa pois.

 

Maaliskuu

 

Aurinko alkaa näyttäytyä yhä pidempään. Se piristää mieltä. On pakko mennä ulos ja tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä. Kuntouttaa itseään. Ei saa antaa masennukselle valtaa. On vielä monta sytostaattihoitoa edessä. Juon vihreää teetä.

 

Huhtikuu

 

Alan tottua hoitorutiineihini. Verikokeet, vastausten odottaminen ja taksin tilaaminen hoitoon. Otan riskin ja tilaan Tallinnan matkan meille. Pakko tässä on yrittää elää normaalisti. Matka onnistuu ja antaa tunteen siitä, että elävien kirjoissa ollaan.

 

Toukokuu

 

Olen kevätihminen ja mieleni on melko hyvä olosuhteet huomioon ottaen. Loppukuussa meitä hemmottelee yllättävä helleaalto. Saan läheisiä pihatalkoisiin. Olen sanomattoman onnellinen! Täytyy muistaa iloita kaikesta hyvästä ja olla onnellinen pienistäkin asioista.

 

Kesäkuu

 

Viimeinen sytostaattihoito. Juhannuksena menen mökille. Pyöräilen Rukalle ja ajellessani sanoitan ja sävellän uuden laulun. Ihana tunne, kun olen elossa! Maailmani on tässä ja nyt. Juhannusaaton saunan lauteilla kuuntelen saunan eteisen radiosta kuuluvaa Rahmaninovin pianokonserttia.

En voi pyytää enää enempää. Minulla on rakkaita läheisiä, jotka ovat kannatelleet minua koko talven ja kevään. Yhdessä olemme helpottuneempia päivä päivältä. Minähän olen ollut hyvässä voinnissa kaikesta huolimatta. Yhdessä olemme vaikuttaneet kaikkeen tähän. He ovat auttaneet minua.

Tallennan juhannuksen hienot hetket muistoihini.

 

Heinäkuu

 

Sädehoidot alkavat. Jokainen päivä koko heinäkuun ajan. Yövyn yhden yön potilaskodissa. En saa unta. Katson heinäkuun alun hämärtyvässä yössä pelastushelikopterikentän reunalla olevaa rakennusta. Sisällä palaa valo. Auto on parakin vieressä. Siellä joku päivystää hädän varalta. Aamun aurinko alkaa nousta värjäten meren horisonttia punaiseksi.

Vielä on 20 sädehoitokertaa jäljellä. Pakko jaksaa.

 

Elokuu

 

Olen niin lomalla! Sanon itselleni: Päivi, sinä teit sen! Nautin elämästä, nautin kaikesta. Kiitän itseäni kuluneesta hoitojaksosta, jonka kehoni on kestänyt ja mieleni jaksanut. Huomaan ajattelevani työhönpaluuta yhä useammin. Tunnustelen, kokeilen, muistelen. Enköhän minä voi mennä työhöni melko lailla hyvässä kunnossa. Pakkohan se on elämän jatkua.

 

Syyskuu

 

Työhönpaluu sujuu hieman arastellen. Päivä päivältä huomaan olevani entistä enemmän kiinni työssäni ja vähitellen arki alkaa sujua. Saan halauksia. Olen otettu, kun huomaan, että minua on jo odotettu. Mieleni liikuttuu. Minulla on ihanat työkaverit!

Työpäivät verottavat kuitenkin voimiani ja huomaan, että kotona ei tahdo jaksaa tehdä enää mitään.

Ei ole pakko, jos ei jaksa. Näin ajattelen.

 

Lokakuu

 

Yhä vielä tunnustelen ja tunnustelen. Huomaan, että väsyn helpommin kuin ennen. Onko tämä sitä hoitoväsymystä? On pakko antaa itselleen aikaa. On pakko antaa itselleen anteeksi, jos ei jaksa kaikkea. Pakotan itseäni yrittämään olla itselle armelias.

En tahdo onnistua siinä- huomaan.

 

Marraskuu

 

Tyttäreni viettää 1-vuotishääpäiväänsä miehensä kanssa.

Sytytän tänä iltana kynttilän ja muistan kaikkia niitä, jotka ovat nukkuneet pois.

Muistan myös kaikkia niitä, jotka ovat olleet rinnallani koko tämän vuoden.

Kiitän heitä mielessäni – jokaista heistä. Yhdessä ja erikseen.

Rukoilen heille Taivaan isän siunausta, sillä he ovat ansainneet sen.

 

Herra, olet antanut minulle ystäviä jakaakseni

heidän kanssaan elämäni tärkeät hetket.

Kiitos ystävistä, jotka ovat minuua muistaneet odottamatta.

Kiitos ystävistä, jotka jakavat onnelliset hetket

kadehtimatta.

Kiitos ystävistä, jotka luottavat minuun hetkinä,

jolloin olen epävarma tai hädissäni.