Pirjo-siskoni kysyi eräänä päivänä, että olenko tullut ajatelleeksi miten äitimme olisi kokenut sairauteni. Vastasin, että arvaa vain kuinka usein olen asiaa ajatellut. Hänen sydämensä olisi surrut osaani. Hän olisi tehnyt kaikkensa, jotta voisin paremmin.  Jotenkin minusta tuntuu, että hän on suojellut ja hoivannut minua ”pilven” takaa. Olen ollut se sairas pieni tyttö, jota äitini on pitänyt sylissä ja lohduttanut. Miten muuten olisi selitettävissä se, että olen kaikesta huolimatta jaksanut näin hyvin? Näin haluan uskoa.

 

Eräänä päivänä istuin lounaalla työkaverini kanssa. Hän yritti urhoollisesti syödä annostaan, vaikka näin, kuinka vaikeaa se hänelle oli. Hänen silmänsä kyyneltyivät hänen kertoessaan lapsensa surusta. Tytär oli menettänyt jotain hänelle tärkeää ja rakasta. Äiti tunsi tuskaa ja surua tyttärensä puolesta. Hän kertoi, kuinka tyttären suru on suuri ja hän haluaa kaikin tavoin olla jakamassa ja helpottamassa tyttärensä elämää nyt. Tyttö voi olla onnellinen ainakin sen suhteen, että hänellä on noin hyvä ja rakastava äiti. Elämä on tällaista: kun jotain menettää ja arki keikahtaa surun sävyihin, viimeistään silloin huomaa äidin merkityksen. Arvokkaat asiat huomaakin vasta sitten, kun on menettänyt jotain. Jos elämä olisi aina yhtä tasaista, emme ehkä kiinnittäisi huomiota tällaisiin asioihin.

Tyttäreni oli Helsingissä koulutuksessa. Koko ajan mietin, että mitenkähän hän siellä toimii. Muistelin omaa nuoruuttani ja niitä aikoja, kun ensimmäisiä kertoja pääsin omiin koulutustilaisuuksiin. Tapasin aina niissä jonkun opiskelukaverin tai muita tuttuja. Yleensä koulutuspäivän päätteeksi istuttiin iltaa ja solmittiin uusia tuttavuuksia. Saattoivatpa illat venähtää aamuyön puolellekin. Se oli sitä aikaa. Hyvin oli tyttäreni reissu mennyt.

Kävin naapurin Irjalla kylässä viime sunnuntaina. Hänellä on ollut kiireinen kesä taloremontin kanssa. Nyt kaikki on valmista ja hän onnellisena esitteli taloaan. Minulla olikin ihmettelemistä. En voinut kuin suu auki äimistellä tulosta! Kerroinkin miehelleni kuinka kaunista siellä on. Kaikki vanha ja suvussa kauan mukana kulkenut tavara, huonekalu ja ryijy sulautuivat vanhan talon sisuksiin niin hienosti. Kodikasta!  Siinä talossa on tarinoita seinissä ja katossa. Sen talon äidit ovat kasvattaneet lapsensa ja tehneet työtään. Vahvoja naisia kaikki.

 

Soitin Juho-pojallemme aamusta. Hyvin on kotona asiat. On se ihanaa, kun lapset varttuvat ja ottavat vastuuta. Kuitenkin sitä huolehtii koko ajan ja välillä pelkääkin vaikka mitä. Se on äidin osa. Nyt meillä on mieheni kanssa vapaa viikonloppu. Täällä mökillä on hyvä ladata akkuja ja puuhastella jotain erilaista kuin mitä kotona ollessa. Kävin äsken poimimassa karpaloita. Niitä on vaikka kuinka paljon. Eilen tein ison erän karpalomehua. Se oli niin hyvää, että loppui tänä aamuna. Täytyy tehdä illaksi lisää. Keijo kaataa muutaman puun mökin pihasta. Pääsee aurinko paremmin pilkistämään ja nämä jo vähän lahot puut tehdään sitten polttopuiksi.

Ystäväni Aila soitti minulle tänä aamuna. Hän äitinsä menehtyi kesällä. Aila muisteli äitiään ja totesi äidin menetyksen olevan iso asia. Näin se on. Äidin puhelinsoittoja ei enää tule. Äiti ei enää kysy kuulumisia. Äiti ei enää kutsu luokseen sunnuntaipäivälliselle. Ei ole enää äitiä, jonka luo mennä suruineen, iloineen ja uutisineen.

P.S. Tässähän täytyy ihan oikeasti alkaa miettiä ensi vuoden kuntoutustarjontaa ja ilmoittautua johonkin niistä. Minulla on pari hyvää ystävää eli kohtalokaveria, joiden kanssa ehkä menemme yhdessä. Olemme kaikki äitejä ja tarvitsemme toisiltamme tukea ja voimaa omien perheidemme hyvinvoinnin edistämiseksi. Äidin hyvinvoinnilla on erittäin suuri merkitys koko perheelle. Se meidän kaikkien äitien tulisi muistaa. Äitienpäivä on aina! Hemmotelkaamme itseämme – se ei mene koskaan hukkaan vaan tekee meistä jaksavampia, jotta voimme sitten tarvittaessa ammentaa lapsillemme tukea ja lohtua heidän sitä tarvitessaan. Hyvää viikonloppua kaikille äideille ja heidän lapsilleen!