Menneet viikot ovat kuluneet yllättävän nopeasti. Autoajelut Ouluun ja takaisin tuntuvat päivä päivältä lyhyemmiltä. Onneksi on kesäaika, joten senkään puolesta ajaminen ei tunnu niin raskaalta, kuin että olisi talvi ja keliolosuhteet ja pimeys sen mukaiset. Olen nyt saanut tuntumaa siitä, mitä esimerkiksi taksikuskin työ on. Ei minusta olisi siihen, selkähän tässä väsyy. Täytyy aloittaa jonkinlainen kuntoutus selälle tässä kesän mentyä. Vaikka selkäni onkin kärsinyt istumisesta, pääni sentään on möyhentänyt erilaisia mietteitä päivittäisten reissujen aikana. Nyt olen miettinyt elämäni erilaisia kosketuspintoja ja koskettavia hetkiä.
”Isi on kuollut, etkä äiti sinäkään oo enää minun kans!” parahti 7-vuotias tyttäreni minulle. Havahduin kuin sumusta, rutistin nenäliinani roskikseen ja päätin, että nyt sen täytyy loppua.
Sureva käpertyy itseensä, eikä huomaa ulkomaailmaa. Suru kuljettaa helposti pois tästä hetkestä. Suru voi johdattaa niin kauas, että takaisin on vaikeaa päästä. Pahimmillaan suru voi viedä sinut itsesäälin ja katkeruuden tielle, josta on vaikeaa palata takaisin.
Tyttäreni sanojen kosketus ei unohdu koskaan. Nuo sanat johdattivat minut takaisin tärkeään tehtävääni: äidin rooliin. Nyt tiedän, että ilman noita sanoja olisin kenties antanut surun viedä. Tuosta ajasta on kulunut jo aikaa, mutta muistan hetken erittäin kirkkaasti yhä.
Olen nyt ajatellut, että rintani ovat olleet minulle erittäin tarpeelliset. Niiden kautta olen saanut tuntea naisellisuuden itsessäni. Kaikki koskettamiset ovat muistoina minussa. Rakkauden täyttämät hetket, joilloin miehen rakastavat kädet ovat hellineet rintojani. Lasteni suut vauvoina ovat ahnaasti hakeutuneet rinnoilleni. Nälkäiset suut ovat saaneet pienet vatsansa kylläisiksi elämänsä ensimmäisten kuukausien aikana. Olen imettänyt kumpaakin lastani pitkään ja jopa myynyt äidinmaitoa. Näistä asioista olen tyytyväinen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta kokea äitiyden onnea. Kaikki ei ole itsestään selvää.
Vertaistuki on todella tärkeä asia. Minullekin on sairauden myötä syntynyt ainakin pari uutta ystävyyssuhdetta ja muutama muu sivujuonne. Kohtalotovereita on monenlaisia. Tänään sain tavata minulle aivan uuden ihmisen. Kävimme syömässä ja juttelimme pitkään. Tästä on hyvä jatkaa. Kuntoutuskurssille on tarkoitus hakeutua, joten voi olla mahdollista että menemme sinne yhdessä.
Emme ole yksin,
yhdessä kuljemme
sinä ja minä.
Sinä siellä ja minä täällä,
toistamme tukien ja kuunnellen.
Hoitajan kosketus sädehoidon aikana tuntuu hyvältä. Ennen sädeannoksen antamista on oltava tarkkana oikean asennon ja paikannuksen kanssa, joten minuakin asetellaan joka kerta huolellisesti oikeaan asentoon. Samalla keskustelemme jotain arkipäiväistä. Itse hoitoaika on lyhyt, mutta intiimi, sillä röntgenhoitajat ovat ihan lähelläni, paitsi ”sädetyksen” aikana, jolloin he menevät hoitohuoneesta laitehuoneeseen, jossa on muiden laitteiden lisäksi myös monitori.
Nyt jo tuntuu siltä, että jään kaipaamaan jotain. Olen ollut hoitoprosessissa mukana nyt yli puoli vuotta. Voi olla, että ensi viikon lopulla tulee tunne, että olen ikään kuin tyhjän päällä. Minun täytyy tottua siihenkin. Pidän ”lomaa” ennen töihin paluuta. On varmaan hyväksi, jos arkeen mahtuu kaikenlaista mukavaa puuhastelua.
Hoitoväsymys voi iskeä viimeistään töihin palatessa. Sekin kuuluu asiaan, mutta sitä vastaan voi ja pitääkin taistella. Ei ole tarkoitus, että se jää päälle. Kuntoutuminen ei ole kevyttä ja helppoa. Siihen tarvitaan motivaatiota, itsekuria, oppimista ”uusille tavoille” ja tietenkin niitä positiivisia asioita, joita meillä jokaisella varmasti on, vaikka pieninä määrinäkin. Omalla kohdallani yritän ajatella asioita myönteisesti ja elää tässä hetkessä. Motivaatiota haen itselleni rakkaista jutuista kuten musiikista ja kaikenlaisesta muusta ”sooloilusta” (työnnän itseni mukaan kivoihin juttuihin :) ). Itsekuria tarvitaan siihen, että muistaa kuntouttaa itseään vähitellen. Kuntoutuminen tarkoittaa kaikkea sitä toimintaa, jolla saan aikaan itselleni sellaisen olotilan, että voin elää arkea mahdollisimman hyvin. Minun on vastaisuudessa opeteltava elämään normaalia elämää sairaudesta huolimatta. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka syöpä on hoidettu, joudun sen kanssa kuitenkin elämään ainakin kontrollien muodossa seuraavat vuodet.
P.S. Tänään näin sädehoidon odotustilassa pienen, arviolta 8-10 -vuotiaan pojan isänsä kanssa. Hänen pienen lippalakkinsa alta kuvastui nöyryys ja alistuminen. Huokaisin mielessäni ja äitinä tulin surulliseksi hänen puolestaan. Pojan olemuksesta välittyi jotain sellaista, johon ei heti sovellu sen ikäiselle luonteenomaiset leikit, pelit ja lapsen huoleton elämä. Häntä oli sairaus koskettanut aivan liian aikaisin. Hänhän on lapsi vielä!
”Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn
varjella sinua kaikilla teilläsi.” Ps. 91:11
Kommentit