Nykyään keskustellaan ihan aiheestakin nuorten syrjäytymisestä. Tyypillisesti syrjäytyneellä nuorella tarkoitetaan henkilöä, joka on saanut oppivelvollisuutensa suoritettua jotenkuten, mutta jatkossa tie mutkistuu. Jostain syystä ammattiin valmistuminen tökkii tai jää kesken. Työpaikkaa ei ole ja ainoa vaihtoehto on elää erilaisten tukitoimenpiteiden varassa. Suuri osa näistä nuorista kuuluu joukkoon, jolla on erilaisia mielenterveyden häiriöitä tai muita opiskelua ja elämää vaikeuttavia häiriöitä kuten esimerkiksi lukihäiriö.

Tulevaisuus ei lupaa heille kovin hyvää. Usein sellainen nuori kokee saavansa ainoan konkreettisen tuen ehkä muiden kaltaistensa joukosta – eräänlaista vertaistukea siis. Onko yhteiskunnassamme jotain pielessä? Pitäisikö nuorten saada muutakin apua kuin pilleripurkki? Mielestäni kyllä. Nuori tarvitsee tukea ja kannustusta. Nuori ei ole itse useinkaan syyllinen. Syrjäytyminen on monen eri asian tulosta.

Kuka haluaisi vapaaehtoisesti olla nuori ja syrjäytynyt?

Ainahan on ollut ja on olemassa yhteiskunnissa yksilöitä, jotka ilman sen kummempaa syytä eivät halua kuulua siihen työtätekevien ja perinteisiä käyttäytymismalleja toteuttavien joukkoon, vaan keplottelevat läpi elämän omilla keinoillaan. Ne keinot ovat sekä yhteiskunnan tarjoamia tukipalveluja että kriminaalisia. Näin se vain on.

 

Kuka oikeastaan on syrjäytynyt, jos oikein tarkemmin asiaa ajatellaan?

 

Meistä jokainen on syrjäytynyt elämänsä jossain vaiheessa.

 

Minäkin olen kokenut olevani syrjäytynyt jo pienenä, mutta vain hetken. Äitini synnytti ainoan poikansa eli Esko-kuopuksen. Totta kai se tuntui joskus ikävältä, kun pikkuveli sai kaiken huomion. Seuraavaksi koin naapurin Irjan aikuistumisen, josta olin mustasukkainen. Mukavat yhteiset leikit päättyivät siihen. Eipä silti, ihan oikein Irja toimi lähtiessään nuoruutta kohti taivaltamaan, mutta minulla oli hetken aikaa leikkikaveria tosi iso ikävä.

Monet äidit jäävät yksin kotiin lasten kanssa. Arjen täyttää kodin touhujen rumba: lastenhoito, ruoan laitto, pyykit, kauppareissut ja niin edelleen. Aikaa itselle ja nuoruuden ystäville ei ehkä jää. Voi tulla syrjäytynyt olo.

Oletko Sinä syrjäytymisvaarassa? Mistä tunnistaa syrjäytymisVAARAN? Niinpä niin…

 

Vakava sairastuminen syö ihmistä. Se syö koko perhettä. Elämää eletään päivä kerrallaan. Tulevaisuus on musta aukko. Syrjäytymisvaara on siis olemassa. Sairas itse ei jaksa enää niin voimakkaasti ajatella niitä asioita, joita terveenä ollessaan mietti: arjen rutiinit ja kaikenlainen muu tulevaisuuden suunnittelu, päivittäiset rutiinit kuten vaikkapa ruoanlaitto. Sairastaminen vie ison tilan psyykkistä tilaa. Sairaus on koko ajan läsnä. Se koputtelee olkapäälläsi, vaikka olisitkin hetkellisesti iloinen ja ihan muissa tunnelmissa. Se on sinua vastassasi, kun olet tulossa kotiin iloiselta reissulta. Se yrittää syrjäyttää sinua. Onnistuukin siinä aika ajoin.

P.s. kävin laboratoriossa tänään. Menen maanantaina sytostaattihoitoon. Se on nyt neljäs kerta. En jaksanut käydä tapaamassa työkavereitani. Oli kiire kotiin. Ulkovaatteet pois päältä ja ovi lukkoon – naks. nyt olen turvassa. Olenko syrjäytymässä? Joka tapauksessa halusin omaa aikaa odottaessani puhelinsoittoa syöpäpoliklinikalta. Koen olevani koekaniini: minua tutkitaan ja minua määrätään. Voin mennä sytostaatteihin vain kun saan luvan. Ymmärrän toki sen. En voi enää itse määrätä tekemisiäni. Olen syrjässä jopa itsestäni. Sairaus määrittelee minua. Elä sitten tämän tosiasian kanssa. En ole enää sama ihminen kuin ennen. Nauru on usein hukassa. Sekin on syrjäyttänyt minut.

 

P.s. ps. kohtalotoverini sai puhtaat paperit ja olen siitä onnellinen. Se tieto antaa minullekin voimia.