Naamakirjassa on nyt menossa hauska juttu: ihmiset laittelevat sinne omia nuoruudenkuviaan. Kyllä siellä on lyyliä jos minkälaista ja kauniita kaikki! Toisaalta sitä pysähtyy miettimään tuota ajan kulumista. Peilin kautta voi nähdä itsensä, mutta miten muut näkevät minut? Toisaalta itse näemme itsemme myös peilin takaa. Sieltäpä löytyykin monenlaista: salaisuuksia ja elämän varrella kaikenlaista kertynyttä krääsää. Joskus tuntuu, että jotkut asiat joutaisivat kyllä ”saunan taakse”.

Äitinä sitä usein pysähtyy ajattelemaan, että parempikin olisin voinut ja voisin olla. Elina oli leiponut tänään korvapuusteja ja sain maistiaisia. Kiitos siitä hänelle, mutta syödessäni pullaa ajattelin, että miten se maistuikin niin hyvälle. Samassa tuntui siltä, että minunhan se kuuluisi leipoa lauantaileipomuksia. Ihan lapsellista itsensä syyllistämistä. Siis minä näen itseni ehkä erilaisena äitinä kuin omat lapseni näkevät minut. Täytyisi vain olla kiitollinen siitä, että pullan leipomistaito on periytynyt mukavalla tavalla.

Tein taas pienen ulkoilulenkin ja samalla tapasin naapurin rouvan lumitöissä. Siinä juttelimme hetken ja sepä tekikin mukavan olon. Eilen tapasin toisen naapurin rouvan samoissa töissä. Minä jätän lumityöt tänä talvena muille. Oikeastaan kannattaa jättää se ”peiliin tuijottaminen” ja elää ihmisten kanssa tätä arkea. Pienet hetket läheisten kanssa ovat paljon arvokkaampi asia. Ensi viikolla taidan piipahtaa joen toiselle puolelle Irjan luo...

P.s. Miksi se niin jännittää mennä ensimmäistä kertaa sytostaattihoitoon? Toivottavasti huominen päivä kuluu jotenkin. Katselin tuossa googlettamalla erilaisia peruukkivaihtoehtoja. Kyllä tässä joutuu vielä katsomaan peiliin...