Prrr...prrrr..

"Hei äiti, ajattelin soitella. Sain taas näin nopeasti yhteyden. Eihän haittaa, vaikka soitan sinulle milloin tahansa? Minulla olisi taas paljon asiaa. Anteeksi, että aikoinaan olin usein väsynyt, kun sinä soittelit useinkin minulle tarvitessasi kuunteluapua ja muuta apua. Mutta saanhan nyt soittaa sinulle, saanhan?

Minullahan alkoi se uusi työ kesällä, kyllähän sinä sen jo tiesit. Nyt odotan, että pääsen vaikka ensi kesänä jo jatkamaan, mutta se ei ole vielä varmaa. Käyn kuitenkin tuon tuosta tapaamassa mukavia työkavereitani.

Muistan äiti, kun hoidit minua pienenä. Muistan, kuinka olin onnellinen ollessani sylissäsi. Olin jo niin iso tyttö, että siihen ei muita mahtunut, juuri ja juuri minun kesällä vauhdilla kasvaneet  "vasikanjalkani".

Olit huolissasi minusta, kun jäin yksin pienen tyttäreni kanssa. Varmistit hyvinvointini monin eri tavoin. Erään kerran postilaatikossa oli vielä höyryäviä lihapullia. Tiesit, että tulen pian töistä. Muistinko kiittää sinua? Olihan sinulla avain, mutta halusit varmaan yllättää minut.

Jos vain voit, äiti, niin voisitko vielä kerran huolehtia minusta sieltä ylhäältä? Kiitos. Kerro terveisiä isällekin. "

Tuuttuuttuut....

Totta on se, että ajatuksissani usein haluaisin soitella äidille. Oikeasti sitä en kuitenkaan voi tehdä. Vai voinko?

P.s. näin unta viime yönä, jossa tapasin sekä roistoja että ystäviä. Eräs ystäväni, jota en ole pitkään aikaan tavannut, tuli sattumalta vastaan. Kerroin hänelle, että minulla on rintasyöpä. Unessa sekoittui todellisuus ja epätodellisuus.
Onneksi totta on se, että minulla on ystäviä, totta on myös se, että loppujen lopuksi melkein kaikki asiat ovat ihan hyvin. Eihän elämä koskaan ole sataprosenttista, eihän? Kuinka usein oletamme sen olevan niin? Sellainen olettamus on epätosi.

Hyvää viikonloppua ystäväni